Miten onnistuin runokirja kuussa haasteessa?

Oman kirjahyllyn runoja

Vuosi lähenee loppuaan ja on aika tehdä koontia tänä vuonna luetuista kirjoista ja lukuhaasteista. Osallistuin kahteen valtakunnalliseen lukuhaasteeseen, Karo Hämäläisen marraskuun lukuhaasteeseen, jossa luettiin 30 sivua kaunokirjallisuutta marraskuussa joka päivä ja Salla Simukan joulukuiseen nuortenkirjahaasteeseen. Marraskuun haaste tuli onnistuneesti suoritettua ja siitä bloggasinkin jo aiemmin. (Voit tutustua tarkemmin haasteeseen täältä.). Samoin Simukan nuortenkirjahaasteen suoritin oikein mallikkaasti. Luinhan joulukuussa sekä Vilja-Tuulia Huotarisen Kimmelin, Simukan Lumikki-trilogian kokonaisuudessaan ja Terhi Rannelan Läpi yön. Järjestin itse kirjabloggariyhteisössä Gabriel Garcia Marguezin elämäntyötä kunnioittavan pikkuhaasteen, jossa eri bloggarit lukivat Marguezilta eri teoksen. (Sen haasteen ja haasteessa luetut teokset löydät tästä blogitekstistä.)

Erilaisista kirjablogeista löytyy mitä mielenkiintoisempia lukuhaasteita vuoden mittaan. Esimerkiksi blogista Anna minun lukea enemmän löysin ranskalaisen kirjallisuuden lukuhaasteen Viva la France ja vaikkapa Lurun luvuista Finlandia-palkittujen kirjojen lukuhaasteen. Mietin vuoden alussa, että olisi hienoa tarttua monissa kirjablogeissa oleviin lukuhaasteisiin, mutta tiesin, että aikapula vaikeuttaisi niiden suorittamista. Koska runoja taas tulee luettua ihan liian harvoin ja vähän, päätin ottaa itselleni vuoden alussa lukuhaasteeksi lukea runokirjan kuussa. Tarkoitus oli siis lukea vähintään runokokoelma kuukaudessa eli kaksitoista runokirjaa vuodessa. Osan runoista tuli olla uusia vastajulkaistuja kotimaisia kokoelmia, osa suomalaisia klassikkorunokokoelmia ja osa käännöksiä ulkomaisilta runoilijoilta. Asetin itselleni myös vaatimukseksi, että vähintään neljästä kokoelmasta on kirjoitettava blogiteksti. 

Luin vuoden aikana 17 runoteosta ja kahdeksasta kirjoitin blogiini. Luin sekä omakustannerunokokoelmia, klassikoita ja tunnettujen suomalaisten nykyrunoilijoiden teoksia. Aivan joka kuukausi en runokirjaa saanut luettua, mutta toisaalta joinain kuukausina luin useamman runoteoksen. Marraskuussa luin peräti neljä runokokoelmaa. Osan runoista luin ääneen, kuten mummoni kuolinvuoteella luetut Kivikkahon kokoelmat ja pojalleni lukemani Anneli Kannon aakkoslimerikit. Alla lista runokirjoista, jotka luin ja niihin liittyvät bloggaukset, jotka löytyvät linkeistä.

Ehdoton suosikkikirjani oli tänä vuonna Juhani Ahvenjärven Ilmakuva osuu joka oksaan. Rakkain ja kokoelma taas oli Eila Kivikkahon Parvi, joka on ollut eräs lempirunokirjani jo vuosia. Nyt se sai uusia entistä koskettavimpia merkityksiä lukuhetken erityisyyden tähden.  Hassuin runokirja oli Anneli Kannon Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä. Kaunein Arto Lapin pieni runoteos Kärpäshäiriö ja makaaberein Tuija Välipakan Take away. Muutamat runoteokset olisivat tarvinneet kustannustoimittajan auttavaa kättä ja eräät lukemistani runokokoelmista olivat niin huonoja, että ne olisi voinut jättää jopa julkaisematta. Suurin osa lukemistani kokoelmista on kirjastosta ja vain Kivikkahon teokset löytyvät omasta hyllystäni. Useimmat ovat myös pirkanmaalaisten kirjailijoiden uusia runokirjoja, sillä olen lukenut niitä Tampereen kirjallisuuspalkintoa myöntävän toimikunnan kirjalistalta.

Runokokoelmien lukemista aion jatkaa ensi vuonnakin. Ehkä en haasteeksi asti runojen lukemista kuitenkaan ota. Toisaalta runokokoelma kuukaudessa on haasteena sellainen, joka ainakin minulle lukijana sopii. Se ei stressaa liikaa ja lisäksi runojen lukeminen sopii kiireisen ihmisen aikatauluihin. Joskus on hyvä pysähtyä yksittäisten sanojen äärelle. Hyvää runollista ja uutta luovaa vuotta 2015. Syventykäämme runoihin myös ensi vuonna.

Vuonna 2014 luetut runoteokset: 

Tammikuu:
Terhi Vedenkivi: Parhaat paratiisit

Helmikuu:                  
Pablo Neruda: Maremoto

Maaliskuu:                
Juha Rautio: Istu laulu

Huhtikuu:                  
Meeri Laamanen: Peter viaton

Toukokuu:                
Eila Kivikkaho: Parvi
Eila Kivikkaho: Venelaulu

Syyskuu:                    
Lily Onjukka-Prusi: Ihminen Ihminen
Timo Jokinen: Hetkiä ihmisiä kohteita

Lokakuu:                        
Juhani Ahvenjärvi: Ilmakuva osuu joka oksaan
Tuija Välipakka: Take away
Jussi Rusko: Lyhyitä ja pitkiä tunteja

Marraskuu:                
Joni Järvi-Laturi: Melankolia
Anneli Kanto: Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä
Niina Hakalahti: Vauvailoa
Pekka Kejonen: Kertakäyttösatori

Joulukuu:
Pekka Kari: Kaksi on äärettömyys
Arto Lappi: Kärpäshäiriö

Takalon teos Minä, Mikko ja Annikki on suuri sarjakuvakirja

Sarjakuvataiteilija Tiitu Takalon uusin sarjakuva kertoo yhteisöllisestä elämästä ja remontista Annikin puutalokorttelissa ja samalla se kuvaa ison palan Tampereen historiaa. Minä, Mikko ja Annikki (2014) ei olekaan vain sarjakuvakirja, vaan se on omaperäinen ja tyylikäs sarjakuvaromaani ja samalla suuri kulttuurihistoriallinen teko. Teos yhdistää tarinoissaan ja kuvissaan omaelämäkerrallisen, päähenkilön ja Mikon, rakkaustarinan, puutalon remonttipäiväkirjan sekä Tampereen työläishistorian toisiinsa. 

Kirja kertoo samalla siitä, kuinka Tampereella on vuosien saatossa purettu uskomaton määrä vanhaa kulttuurihistoriaa ja puutaloidyllejä. Se näyttää, kuinka ja miten ihmiset viimein heräsivät kamppailemaan Tampereella Tammelassa sijaitsevan Annikin puutalokorttelin puolesta ja ottaa myös kantaa yhteisöllisyyden ja kierrättämisen puolesta. 

Teoksen esipuheessa lukijalle Tiitu Takalo kertoo kirjan syntyvaiheista ja suhteestaan kirjan aiheeseen: "Tämä kirja on minun kertomukseni eräästä kortteista eräässä kaupungissa. Nimenomaan minun kertomukseni. Kun jututin korttelin entisiä asukkaita, huomasin pian, että jokaisella oli loputtomasti muistoja ja tarinoita. ennen kaikkea ymmärsin, että tämä tamperelainen kortteli oli monelle rakas ja tärkeä. Myös monelle, jonka koti tämä paikka ei koskaan ollut."

Teos alkaa 10 000 vuoden takaa jääkaudesta harjun ja kosken synnystä. Kirja kuvittaa Tammerkosken kylän synnyn ja sen, miten Kustaa III perustaa Tammerkosken kaupungin vuonna 1779. Tehdaskaupungin alkuvaiheisiin  ja työläisten elämään lukija pääsee tutustumaan tummasävyisissä kuvissa. 

Tehdaskaupunki Tampere teollistuu muun Euroopan mukana.

Sisällissota kuvitetaan verenpunaisin sävyin. 

Puolet tamperelaisista saa elantonsa tehtaista. Monet työläiset liittyvät punakaartiin.

Takalon kirja toimii oivallisena välineenä esimerkiksi peruskoulun historian tunneilla tutustuttaessa teollistumiseen, Tampereen työläiskaupunginosien syntyyn sekä sisällissotaan. Teksteissä on  paljon historiallista faktatietoa ja kuvien avulla on helppo eläytyä työläismiesten, -naisten ja -lasten elämään. Kuva juuri valmistuneesta Tammelan koulusta kaupungin äärilaidalle on paljon puhuva.   

Vielä 1900-luvun alussa laitakaupunkia oli Tammela.

Minä ja Mikko ja unelma Annikista

Kirja keskittyy Annikin puutalokorttelin pelastamisvuosiin ja prosessi kuvataan kirjassa tarkasti. Pahan rooli on varattu teoksessa Tampereen kaupunginhallitukselle, joka yrittää kaikin keinoin purkaa puutalokorttelin uusien talojen tieltä. Annikin puutalokortteli onnistutaan säilyttämään kaupunkilaisten, korttelin asukkaiden ja monien vapaaehtoisten voimin. Siitä tulee yhteisöllisen elämän ja elämäntavan keidas. Kirjassa viehättää elämäntavan kuvaamisen ohella päähenkilön ja Mikon rakkaustarina, joka huipentuu muuttoon Annikille ja oman asunnon remontointiin. 

Kirjan nimi viittaa Tampereen työläishistoriaan ja Hannu Salaman 60-luvulla ilmestyneeseen romaaniin Minä, Olli ja Orvokki. Toki kirjan nimen voi katsoa viittaavan myös laajemmin taiteilijaelämään, laulaahan Ismo Alankokin kappaleessaan Taiteilijaelämää runoilijoista minä, Melleri ja Morrison. Taiteilijaelämän kuvaushan kirja kaiken muun ohella myös on. 

Romaanin alkupuheessa viitataan myös tamperelaisia viime aikoina puhuttaneisiin jugendtyyliseen tavara-asemaan ja rautatieläisten seuraintalo Morkun purkamiseen ja suojeluun liittyviin kiistoihin. Vuonna 2013 on yhdyskuntalautakunta hyväksynyt asemakaavan, jossa tavara-asema on tuomittu purettavaksi. Myös tavara-aseman siirtäminen on ollut mietinnässä. Morkku sen sijaan on vahvasti purku-uhan alla. Takalo muistuttaa, että maamme rakennuskanta on nuorta ja vain 2 % rakennuksista on rakennettu ennen ensimmäistä maailmansotaa. Hän kysyykin, eikö olisi jo aika pitää huolta tuosta kahdesta prosentista. Tehdäänkö tämän päivän Tampereella samat virheet kuin 60-80-lukujen rakennusvimmoissa tapahtui Tammelassa, keskustassa, Amurissa ja Armonkalliolla? Minä, Mikko ja Annikki on kirja, joka kannattaa lukea - erityisesti jos on tamperelainen, pitää hyvin piirretyistä ja uutta luovista sarjakuvista, mutta ennen kaikkea, jos arvostaa vanhaa rakennusperinnettä. Suosittelen kirjaa myös ihan jokaiselle nykyiselle Tampereen kaupunginvaltuutetulle - silmät voivat avautua ymmärtämään, millaisia päätöksiä ei pidä tehdä. Menneisyyden virheistä voi ja pitää oppia. 

Ja niin katoavat kaupungista... 

Tiitu Takalo

Minä, Mikko ja Annikki

Suuri Kurpitsa (2014)

s. 237

Kirjastosta 

Kympin tytön tie kirjailijaksi (Terhi Rannela, Läpi yön)

Terhi Rannelan päiväkirjaromaanin Läpi yön (2014) takakannen sisällä on viisi kuvaa noin 15-20-vuotiaasta Terhistä ja siellä on myös seuraava 27.8.2014 päivätty teksti: "Rakas päiväkirjani, Tänään sain Läpi yön -romaanini valmiiksi. Siellä on enemmän sieluani kuin missään aiemmassa kirjassani. Nyt on aika ojentaa tarina lukijoiden käsiin ja toivoa, että kohtaamme."

Läpi yön on tarina nuoren tytön unelmasta tulla kirjailijaksi - unelmasta, joka pelastaa yhden tytön elämän. Onko Läpi yön tarina nuoresta Terhi Rannelasta, sitä lukija pohtii teoksen edetessä? Kirja sisältää yhdeksän eri päiväkirjaa, jotka päähenkilö Maria Järvi on lähettänyt käsikirjoituksena kustantajalle. Läpi yön vaikuttaa todentuntuiselta päiväkirjaromaanilta, joka alkaa nuoren 15-vuotiaan Marian itsemurhayrityksestä ja yläkouluvuosista ja päättyy yleisen kirjallisuustieteen opiskeluvuosiin Tampereella. Se on kasvuromaani, joka loppuu, kun esikoisromaani Läpi yön ilmestyy. Autenttisuuden tunnelmaa häivytetään viittaamalla siihen, että kyse on muille kirjoitetusta päiväkirjasta: 

"Päiväkirjaan mahtuu joka tapauksessa vain pieni osa elämää. Niin paljon tärkeää jää pois ja unohtuu kokonaan. Onko tämä päiväkirja kaunisteltu vai liioiteltu? Millainen on täysin rehellinen päiväkirja?"

Päähenkilö muistuttaa ei vain Terhi Rannelaa, vaan myös minun nuoruusvuosiani. Tosin itsemurhaa en sentään ole yrittänyt, mutta muuten muistikuvat tuolta ajalta ovat melko yhteneviä päähenkilö Marian elämän kanssa. 

Marian isä on alkoholisti, jonka alkoholinkäyttö piinaa Sellukylässä asuvaa perhettä. Erityisesti Mariaa, joka vuodattaa päiväkirjaansa tuntemuksia isän viinankäytöstä. 

"Kotona on ollut aika vaikeaa, koska isä on aallonpohjassa. Humalassa se on alkanut puhua taas itsemurhasta. Olen niin väsynyt, että toivoisin sen todella tekevän sen, mutta tiedän, että tämä on vain puhetta ja uhkailua. Lääkeitsemurha ei olisi edes kovin kivulias. Siitä selviytyminen taas on yhtä hevettiä. Harva asia puistattaa minua yhtä paljon kuin sieraimesta nieluun tungettu letku."

Rannela on tavoittanut taitavasti kasvavan ja aikuistuvan nuoren tytön ääneen. Aluksi Marian päiväkirjassa nousee esiin itsemurhaa yrittänyt masentunut teini-ikää ja kasvukipujaan kipuileva Maria. Ajan kuluessa enemmän tilaa saa vastuuta ottava lukiolainen ja myöhemmin kotoa muuttava itsenäistyvä yliopisto-opiskelija. Maria on koulunsa huippuoppilas, ja päiväkirjassa hän käy keskustelua myös omatuntonsa Neiti Kunnianhimon kanssa. Tämä vaatii häneltä jatkuvasti parempia suorituksia: "Neiti Kunnianhimo ei ole koskaan tyytyväinen, sillä täydellisyyttä ei ole olemassa, aina aina aina voi olla parempi." 

Perheen lisäksi Marian päiväkirjoissa vilahtelevat poikaystävät, ongelmat ystävien kanssa, kouluarki sekä viikonloppuiltojen kännisekoilut. Kaikkein tärkeimmäksi muodostuu kuitenkin kirjallisuuden ja kirjoittamisen tuoma turva. Maria haaveilee kirjailijuudesta ja lähettää kirjoituksiaan kustantajille. Kirjoittaminen on hänelle terapiaa ja unelma, joka odottaa toteutumistaan: "En selviä kirjoittamatta. Ehkä se on tapa päästellä höyryjä, purkautua, päästää kaikki tunteensa valloilleen, keneltäkään lupaa kysymättä." 

Läpi yön on lajissaan uskottava ja koskettava kirja, joka saa lukijan miettimään, milloin omaelämäkerrallisuus muuttuu fiktioksi ja mitä merkitystä lopulta onkaan sillä, onko päähenkilön nimi Maria vai Terhi vai jokin muu. Läpi yön on romaani tytöstä, joka eli pimeässä ja kirjoitti elämäänsä valon. Se on romaani, joka saa aikuisen naisen ahmimaan kirjaa yömyöhään yksinään ja miettimään omaa nuoruuttaan, aikuistumistaan ja omia haaveitaan sekä omaa kirjoittamistaan. Ehkä minäkin joskus. Ainakin minut lukijana kirjailija Rannela kohtasi ja tavoitti.  

Terhi Rannela

Läpi yön

Otava (2014)

s. 284

(lainattu kirjastosta)

JK. Suomessa kirjoitetaan huikean hyviä nuortenkirjoja. Ostakaa niitä nuorillenne lahjaksi ja lukekaa aikuiset niitä myös.

Runoja elämästä pienissä kansissa (Arto Lappi, Kärpäshäiriö)

Eilen illalla, kun perheeni jo nukkui, tartuin puoli kahdentoista aikaan yöllä Arto Lapin runokokoelmaan Kärpäshäiriö (2014) ja luin sen pimentyneessä olohuoneessa kynttilöiden ja pienen lukulampun valossa. Häiriötön ja hiljainen talo sopi Lapin runojen näyttämöksi. 

Tamperelaisen runoilijan ja antikvariaatinpitäjän seitsemäs runokokoelma Kärpäshäiriö (2014) mahtuu melkein yhdelle kädelle. Se on pieni ja sievä kirja. Kirja muistuttaa ulkoasultaan pikkuruista muistikirjaa, johon on koottu runoja ja säkeitä omaksi iloksi. Teoksen lukemiseen kuluu vain tovi, mutta runojen ajatukset jäävät elämään ja niihin haluaa pian palata uudelleen. 

Kokoelman runoissa luonto - sen äänet, tuoksut ja pienet tapahtumasarjat sykkivät elämää. Luonnon kautta kerrotaan jokin pieni tärkeä havainto ihmisyydestä. Ihminen ymmärtää elävänsä, kun kohtaa kelon ja osaa hiljentyä sen äärellä. Pudonnut käpy taas muistuttaa meitä ympäristöstä ja sen vaalimisesta. Se ei näytä roskalta asfaltillakaan. Sammakot kurnuttavat ihmisestä piittaamatta: "Lammikossa pulputtaa / kevät, huumaava tunne." Ihminen, joka etsii kaukaisista tähdistä suuntaa, unohtaa helposti, olevansa jo perillä: "Harvoin, toisinaan / sen vahingossa arvaa. / Perillähän me täällä."  

Lapset ovat Kärpäshäiriön runoissa yhtä suuressa roolissa kuin luontokin. Lapsuus muistuttaa räsymattoa jalkapohjia vasten, se on karhea, mutta samalla lämmin. Terävät huomiot lapsuuden iloista ja suruista kiteytyvät lyhyissä tankarunoissa ja vähän laveammin pidemmissä säkeissä. On lapselle lottovoitto: "syntyä perheeseen jossa / ei ole alkoholisteja / ymmärsin / kasvettuani. Kunpa vanhemmatkin ymmärtäisivät sen.

Kun lapsi piirtää kaksi aurinkoa, aikuinenkin oivaltaa: "On syntymässä kokonainen pelto." Lapsen kasvun seuraaminen on samalla jännittävää ja mykistävää: 

Yhtä jännittävää / kuin lukea itse / on seurata kirjaan syventynyttä, / häntä josta tulee / lukemansa maailma. 

 Voiko kauniimmin sitä oikeastaan sanoa? Kasvamista leikkiin ja elämään. 

Veikeää kriittisyyttäkin löytyy kokoelman sivuilta: "Kahdesta en pidä, / sekavista ja opettavista runoista. / Sellaisiahan sinä / tapaat tehdä, huusi joku yleisöstä." Lievä opettavainen sävy runoista löytyykin. Sitä ei voi kieltää.  Toisaalta Lappi ottaa myös kantaa arvosteluun: "kovinta on / herkin, terävin, / paperinohut viilto / muutamasta sanasta."  

Runokokoelman lopussa on antikvariaatinpitäjän tietolaari II, jossa on lyhyitä aforismeja tai ajatelmia antikvariaattien ja kirjoittamisen maailmasta. Mitä pitäisi lukijan ajatella seuraavasta? "Liian pitkät ajat / asiakaspalvelussa / imeltävät äänen." Imelletyn perunalaatikon ystävänä uskon makeutumisen olevan runoille, kuten myös perunalaatikolle, hyväksi. Riittävä imeltyminen tuo sopivan maun - molempiin.

Arto Lappi
Kärpäshäiriö: runoja
Kustannusosakeyhtiö Sammakko (2014)
s. 93

  

Reuhurinteen helpot muffinit (Tuula Kallioniemi, Hässäkkää ja hätähousuja)

Tuula Kallioniemen Reuhurinteen alakoulusta kertova Reuhurinne-sarja on pienten alakoululaisten suosiossa. Eikä ihme. Reuhurinteen koulussa kun on oppilaina veijareita, jos minkämoisia ja koulunkäynti on usein pelkkä sivuseikka. Pikkuisessa kyläkoulussa kaikki oppilaat ekasta kutoseen ovat samalla opettaja Aapeli Käen luokalla ja aina tapahtuu - onhan kyseessä Reuhurinne.  

Sarjan uusin Hässäkää ja hätähousuja (2014) oikeastaan kuvastaa koko kirjasarjaa. Välillä on niin kova meno ja hässäkkä päällä, että aikuislukija ei pysy edes kintereillä. Onneksi kirjan hahmot löytyvät koottuna etu- ja takakansista, jotta voi tarkistaa, kuka, keitä ja millä luokalla olivatkaan Aba, Saska tai Fisu. Puhumattakaan Jakesta, Nakesta, Ramonasta tai Tötteröstä. 

Kirjan muffiniohje

Reuhurinne-sarjan neljäs osa Hässäkkää ja hätähousuja on taattua Kallioniemeä. Jii Roikosen vauhdikkaat kuvat pitävät pikkuväen tyytyväisenä. Minulle sarjasta tulee lievä päänsärky - sellaista menoa ja meininkiä sekä pikakelausta löytyy sekä kuvista että tarinasta. Tällä kertaa koulussa vietetään pajapäiviä, yökouluillaan, kirjoitetaan aineita ja Aapeli Käki katoaa mystisesti. Hätähousu-Helanterikin joutuu sijaisopettajaksi. Kiirehän siinä hommassa tulee. Reuhurinteen oppilaille selviää pajapäivinä, miten leivotaan muffineja sekä mitä tarkoittaa  surnalismi tai performanssi. 

Lapsilukijoita tai -kuuntelijoita ilahduttavat kirjassa tekstin ohessa esitetyt kysymykset, joihin saa arvata vastausta ja Reuhurinteen helppojen muffinien ohje, joka löytyy kirjan lopusta. 

Leivoin oman poikani kanssa kirjan ohjeen mukaan muffineja ja tällaisia niistä tuli. Ohje on sen verran helppo ja yksinkertainen, että siitä selviytyy vähän isompi lapsi yksinkin. Meillä lapsi hoiti ohjeen lukemisen ja muffinien koristelun äidin kanssa. Jääkaapista löytyi vanhaa sokerimassaa, jota lämmitimme hetken mikrossa ja sen jälkeen teimme muffinien päälle koristeita erilaisilla muoteilla. 

Tuula Kallioniemi

Hässäkkää ja hätähousuja 

kuvittaja Jii Roikonen

Otava (2014)      

s. 80

Mustikkakuppikakkuja palaverin lomassa

Viime viikolla eduskuntavaalitukiryhmäni kokoontui meillä kotona ja päätin tarjota tukiryhmälle lempiohjeeni mukaan tehtyjä mustikkamuffineita kuorrutuksella. Ne onnistuivatkin oikein hyvin. Tälläkin kertaa, vaikka kuorrutuksen kanssa minulla oli pieniä ongelmia, sillä olin tehnyt sen aiemmin päivällä valmiiksi ja se oli ehtinyt olla jääkaapissa muutamia tunteja, joten se oli hieman liian kylmää pursotettavaksi. Ensi kerralla on muistettava pitää kuorrutusta pöydällä jonkin aikaa ennen kuin sen yrittää pursottaa muffineille.

Ohjeen olen leikannut joskus Valion mainoslehdestä. Tosin olen muokannut sitä vastaamaan paremmin omia mieltymyksiäni. 

JK. Palaveri itsessään oli oikein onnistunut. Saimme paljon suunniteltua ja vaali-innostus kasvoi taas hitusen enemmän. 

Ohje: 

2 kananmunaa

1,5 dl sokeria

75 g voita

0,5 dl maitoa

hieman sitruunamehua

3 dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

n. 1,5 dl mustikoita 

1 tl perunajauhoja

Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi. Sulata voi ja lisää siihen maito sekä pieni loraus sitruunamehua. Lisää muna-sokerivaahtoon vuorotellen voi-maito-sitruunamehu -seosta ja jauho-leivinjauheseosta. Sekoita taikina hyvin. Lisää pakastemustikoiden joukkoon perunajauho ja tämän jälkeen sekoita mustikat varovasti taikinaan. Jaa taikinamuffinivuokiin. Paista 200 asteessa uunin keskitasossa noin 14-16 minuuttia. Anna jäähtyä ennen kuorruttamista.  

Kuorrutus: 

n. 1 rkl mustikoita

200 g sitruunatuorejuustoa

25 g voita

1 dl tomusokeria

1 dl vispikermaa

Purista mustikoista mehu. Sekoita huoneenlämpöiseen tuorejuustoon mikrossa pehmitetty voi ja tomusokeri. Lisää kerma joukkoon (huom. älä vatkaa etukäteen, vaan nesteenä) pienissä erissä ja vatkaa vatkaimella kuohkeaksi. Lisää mustikkamehu, joka värjää kuorrutuksen kauniin väriseksi. Pursota muffinien päälle. Koristele mustikoilla, valkosuklaa- tai suklaalastuilla.  

Marraskuun lukuhaasteessa luettua

On aika tehdä kokonaisarvio marraskuun lukuhaasteesta. Aloitetaan runoista. Luin neljä runokokoelmaa marraskuussa: Joni Järvi-Laturin Melankolian (2014), Pekka Kejosen Kertakäyttösatorin (2014), Anneli Kannon Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä (2014) sekä Niina Hakalahden Vauvailoa (2014). Blogiini kirjoitin yhteisen blogitekstin kahdesta jälkimmäisestä kokoelmasta. Melankolia oli mielestäni raskas runokokoelma luettavaksi, eivätkä kokoelman runot auenneet minulle. Hetken mietin jopa teoksen jättämistä kesken. Sen sijaan Pekka Kejosen Kertakäyttösatori sisälsi hyviä aforisminkaltaisia runoja, joiden lukeminen oli nautinnollista. Aion kirjoittaa osan näistä runojen säkeistä itselleni muistiin myöhemmin käytettäväksi. Kejonen ansiokkaasti kiteytti monessa runossaan ajatelmia elämästä, kuolemasta ja monesta muusta teemasta. Jäin kuitenkin miettimään, olivatko runot tarkoitettu luettavaksi kokonaisuuksina vai säkeet yksittäisinä aforismeina. Aforismeina ne toimivat paljon paremmin.     

Luin marraskuussa muutamia lasten ja nuorten kirjoja. Pienille lapsille sopivista teoksista luin hassunhauskan ja aikuisenkin nauruhermoja kutkuttelevan Aino Havukaisen ja Sami Toivasen Tatu ja Patu, syömään! -kirjan (2014) (Tosin vain osin marraskuussa, koska olin aloittanut teoksen lapselleni ääneen jo lokakuun aikana). Lisäksi luin Jari Mäkipään kymmenennen etsiväkerho Hurrikaanista kertovan kirjan Etsiväkerho Hurrikaani ja hämärän majatalo (2014). Teos yllätti minut positiivisesti. Se oli jännittävä, koukuttava ja hyvin kirjoitettu lastenkirja. En ole aiemmin lukenut Mäkipään sarjaa ja nyt sekin on sitten korkattu. Omassa koulussa voin hyvillä mielin suositella kyseistä teosta oppilaille kolmannesta luokasta ylöspäin. Tuula Kallioniemen Hässäkkää ja hätähousuja -kirjan (2014) aloitin aivan marraskuun viimeisinä päivinä, joten ei siitä sen enempää. Olen siinä vasta ihan alussa. 

Nuorten kirjoista luin Vilja-Tuulia Huotarisen Kimmelin (2014), josta kirjoitin blogiinkin, ja Salla Simukan maailmallakin menestyneen trilogian avaavan Punainen kuin veri (2013). Simukan kirja veti minut niin hyvin mukaansa, että luen nyt parhaillani toista osaa Valkoinen kuin lumi (2013) kyseisestä kirjasarjasta ja taidan lukea kolmannen osankin heti perään. Simukan teokset muuten sopivat yhtä hyvin aikuisille kuin nuorillekin, vaikka kirjasarja onkin alun perin nuorille suunnattu. Kirjoitan melko varmasti niistä blogiinikin, kunhan saan koko sarjan ahmittua. 

Luin marraskuun aikana myös Kari Välimäen aivan absurdin ja vähän oudonkin novellikokoelman Todensanat (2014). Kokoelma sisälsi monia hyviä novelleja, mutta erityisesti teoksen alkupään novelli Hyttyset teki minuun vaikutuksen. Teppo Paulaston esikoisromaani Kolvi (2014) sai minut myös vaikuttumaan. Uskon, että Paulastosta kuullaan vielä kirjailijana lisää. Kolvista innostuin myös kirjoittamaan blogiin. Luin myös Jyrki Vainosen erittäin mielenkiintoisen esseekokoelman Askelia - kirjoituksia kävelemisestä (2014). Siitäkin saatan vielä kirjoittaa ihan oman tekstin, mikäli aikaa riittää. Näiden teosten lisäksi luin yhden näytelmäkäsikirjoituksen ja useampia lasten kuvakirjoja. 

Luettu kokonaissivumäärä nousi yli 30 sivun päivässä eli sain haasteen suoritettua. Kokonaisuudessan luin 1459 sivua kaunokirjallisuutta marraskuun aikana, mikä on noin 50 sivua päivässä. Tosin pitää muistaa, että joukossa oli useita lasten ja nuorten kirjoja ja runokokoelmia. Haaste oli kuitenkin mukava suorittaa. Tärkeintä varmaan haasteessa oli kaunokirjallisuuden lukemisen tietoisuuden lisääminen ja se, että se sai varmasti tarttumaan kirjaan myös sellaisia ihmisiä, jotka muuten lukevat vähemmän - ainakin oma aviomies on innokkaasti yrittänyt haasteesta suoriutua, minkä vuoksi olen itse säästynyt kiitettävästi iltasatusessioilta marraskuun aikana, vaikka mukavaahan se lapsellekin ääneen lukeminen on. Joskus on kuitenkin ihanampaa lukea itselleen. Eiköhän jatketa joulukuussakin lukemista.     

 

Nuorten kirjahaasteessa luettua - Vilja-Tuulia Huotarisen Kimmel

Kirjailija Karo Hämäläisen marraskuun
lukuhaaste on ollut menestys, joka on saanut monia sellaisiakin suomalaisia lukemaan vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta päivässä, jotka eivät juuri muuten lue. Suomalaiset taitavatkin olla haastekansaa, joka on innostettavissa vaikka mihin  - jopa lukemaan kirjoja Nyt uuden lukuhaasteen heittää Hämäläisen puolisonakin tunnettu maailmalla menestynyt nuortenkirjailija Salla Simukka. 

Nuortenkirjahaaste on yksinkertainen. Se on haaste nuortenkirjallisuuden puolesta. Suomessa kirjoitetaan nykyään laadukkaita ja hienoja nuortenkirjoja. Nuortenkirjahaasteessa on tarkoitus näyttää, että arvostamme tätä työtä ja kotimaisia upeita nuortenkirjojamme. Haaste menee näin: 

Tee jokin kohdista 1.-4. tai mieluiten kaikki. Toista niin monta kertaa kuin mielesi tekee.

1. Lue kotimainen nuortenkirja.

2. Kehu se - mieluiten mahdollisimman julkisesti ja monelle (FB:ssä, Twitterissä, Instagrammissa, kotona, työpaikalla, tutuille ja tuntemattomille).

3. Osta se joululahjaksi.

4. Haasta kaverisi mukaan.

Tartuin tietysti haasteeseen, vaikka marraskuun lukuhaasteessakin olen vähän jäljessä. (Sen edistymistä voit seurata tästä blogitekstistä.) Luin Vilja-Tuulia Huotarisen uuden nuortenkirjan Kimmelin (2014), joka kertoo kaksitoista tarinaa 16-vuotiaista tytöistä. 

Kirja alkaa, kun vanhemmat kertovat tytölle, että heidän aikansa on ohi. He lähtevät maailmasta ja antavat sen tytön hoidettavaksi. Vanhemmat uskovat, että tyttö pystyy pelastamaan pallon: "Kuten kaikki vanhemmat, he olivat siitä ihan varmoja. Kukaan ei pystyisi hoitamaan maailmaa paremmin kuin tämän päivän kuusitoistavuotias."  

Tyttö hyvästelee vanhan nimensä, ottaa mukaansa hohtavan Yökirjan, jonka vanhemmat hänelle ovat antaneet, ja antaa itselleen uuden nimen. Tästä eteenpäin tyttö on Kimmel ja hän lähtee tutustumaan maailmaan yksi tyttö kerrallaan. 

" - Siellä, missä on kuusitoistavuotiaita, ei todellakaan ole mitään pehmeitä ja nättejä hellokitty-tunnelmia. Siellä on välillä kuristava tunne, ettei kaikki ole kunnossa eikä toisin sanoen mikään. Sellaiseen paikkaan mennään turbolentokoneella ja vähän äkkiä sittenkin."   

Kimmel lentää vaaleanpunaisella lentokoneellaan Yökirja kainalossaan tapaamaan apua tarvitsevia tyttöjä. Hän tutustuu muun muassa Tuuheatukkaiseen, jolla on rakkaushuolia, Peilityttöön, joka luulee olevansa ruma ja haaveilee kauneusleikkauksesta, yksinäiseen Sementtijalkaiseen, joka on odottanut ystäviä ikuisuuden, Rubiinityttöön, joka varastaa, Johtajaan, joka saa pelkkiä kymppejä ja on silti onneton ja Rautahampaaseen, jota haukutaan suuren kokonsa tähden läskiksi. 

"Ja Kimmel tunsi vastustamatonta halua heittää sementtimyllyyn yhden tai kaksi Rautahampaan haukkujista, vaikka ajatus ei ollutkaan kunniaksi maailmanhoitohommille."

Kimmel on puolustuspuheenvuoro nuorten puolesta - yhteiskunnassa, jossa nuoria käsketään siirtymään syrjään, kielletään liikkumasta ryhmissä ja sanotaan, että mene ja ota opiksesi. Se on myös tyttöjen kirja. Se on kirja, joka ei havittelekaan poikalukijoita, mutta joka olisi poikien ja miesten hyvä lukea, jotta voi ymmärtää paremmin tyttöjä ja naisia. Kimmel on kirja vahvoista tytöistä ja naiseksi kasvamisen vaikeudesta. 

"- Joskus tahtoisin panna kaiken palamaan, Miekkatyttö sanoi ja piirsi miekallaan kattojen yli. Kimmel sanoi: - Ja sinussa ei muka ollut ollut mitään tunteita! Sinä yönä he kirjoittivat miekalla lumeen särkyneen sydämen hoito-ohjeen. Kun tulisi kevät, lumi sulaisi pois. Silloin Miekkatytön sydän olisi taas ehjä." 

Kimmelissä sivutaan nuorille tärkeitä teemoja, kuten ystävyyttä, yksinäisyyttä, rakkautta ja ulkonäkömurheita. Jokainen tyttö pystyy varmasti löytämään kirjasta samaistumiskokemuksia. Löysihän niitä tällainen keski-ikäinen nainenkin, joka murehtii väliin vatsamakkaroita, toisinaan naamanäppylöitä ja sitten taas ikääntymistä - ja miettii, että olisipa silloin kun itse olin nuori, ollut kirjaan kirjoitettuna särkyneen sydämen hoito-ohje. Olisin välttynyt monelta itkulta ja murheelta. 

JK. Haastan nuortenkirjahaasteeseen mukaan kaikki, jotka ovat joskus särkeneet sydämensä. 

Vilja-Tuulia Huotarinen

Kimmel (2014)

Karisto

s. 120

(Kirjastosta lainattu) 

Suljetun osaston arkea ja sopimatonta rakkautta (Teppo Paulasto, Kolvi)

Teppo Paulaston esikoisromaanissa Kolvi (2014) eletään lamaa enteilevää 1990-luvun taitetta Helsingissä. Kirjassa kuvataan tapahtumia kesästä 1990 kesäkuuhun 1991. Päähenkilö Tero on töissä kehitysvammaisten mielisairaalan suljetulla osastolla ja eräänä kesäisenä yönä hän herää oven koputukseen. Oven takaa paljastuu päissään oleva työkaveri Hartonen, joka raahaa Teron kämpille kauniin ja salaperäisen naisen Miran. 

" - Minä toin sinulle naisen, se sanoi ja sisään tuli sen perässä varsin edustava pakkaus, täysin sopimaton sen seuraan. Ei pyörälyhousuja tai legginssejä, vyölaukkua mahamakkaran päällä. Ei elähtäneen terassirouvan kaksoisleukaa ja sameaa katsetta. Mustat kuteet, mustat pitkät hiukset, surulliset silmät, tiukka perä, jalassa bootsit. Yritin olla tuijottamatta rintoja. Ihmettelin, millä lihaksilla Hartonen oli tämän napannut mukaansa. Ei rahalla ainakaan, sitä sillä oli tuskin tilipäivänäkään. Se suoritti esittelykierroksen: Mira ja Tero."   

Mira esittäytyy samassa työpaikassa äitiysloman sijaisuutta tekeväksi uudeksi psykologiksi. Hartonen päätyy nukkumaan pankkiautomaattiin, sen sijaan Tero ja Mira päätyvät Teron sotkuiseen makkariin ja yöstä alkaa vaarallinen ja kiihkeä rakkaussuhde. Mira on Terolle kuin pimeä avanto, joka vetää miestä puoleensa. Vaarallisen suhteesta tekee se, että Mira tapailee myös toista miestä: Kolvia. 

Tommy Kolvi Kolström on kovaotteinen - äärimmäisen mustasukkainen - ammattirikollinen, joka on juuri vapautumassa Sörkästä. Epävakaa mies, jonka elämä on kulkenut ennustettavia latuja - juoppo äiti, vankilassa istuva isä, lastenkoti, tarkkailuluokka, koulukoti, nuorisovankila, vapautus armeijasta ja lopulta vankilatuomio Kolvin äidin pahoinpidelleen miehen taposta. Kolvin henkilöhahmossa voi nähdä kaikuja siitä, miten ihminen rakentuu tai särkyy lapsuuden kokemustensa kautta.  

Mira tapaa Teroa Kolvilta salaa ja rinnan tämän kolmiodraama-asetelman kanssa kulkee kirjassa mielisairaalan arki, kuvaukset sairaalan potilaista sekä Teron dokaavista ja välillä potilaitakin sairaammista työkavereista. Kirjan sivuhenkilöillä on kaikilla tietysti omat ongelmansa. Työkaveri Jenna esimerkiksi kuulee ääniä ja Hartonen harrastaa dokaamista ja krapulapäivien sairaslomia: "Seuraavan päivän iltavuorossa Jenna olisi taas jakamassa lääkkeitä, mietin ymmärsikö se jakaa myös itselleen. Odotin, että Jenna nukahti ja lähdin omaan asuntooni. Hartonen sai tupaillasta toisen varoituksen."

Paulasto on ammatiltaan mielenterveyshoitaja ja raskaan hoitotyön kuvaus, vaikka lienee hieman liioiteltua, vaikuttaa silti todentuntuiselta ja uskottavalta, kuten myös ajankuva. Paulasto on julkaissut aiemmin runokokoelman Ajomies (2012) ja voittanut muun muassa Pirkanmaan kirjoituskilpailun lyriikkasarjan jaetun ensimmäisen palkinnon vuonna 2008. Kolvi on hyvin kirjoitettu romaani ja kirjan juoni etenee jouhevasti kohti rankkaa loppuaan. Kirjan epilogi, joka kuvaa nykyhetkeä, on kuitenkin kaikkea muuta kuin ennustettava. Päähenkilöiden traaginen (rakkaus)tarina kolahti ainakin minuun. Se, kuka ja miten elämässä selviää, on lopulta melko sattumanvaraista. 

"- Mulla on sua hirveen ikävä, Mira huokaili puhelimessa. 
- No minun on aika turha sanoa tuohon mitään. Sinä nyt olet siellä ja pysyt, sanoin. 
- Kolvi on kohta takaisin kiven sisässä, Mira sanoi, - se ryssii juttunsa ihan just. 
- No niin varmasti. Vaikka olisikin linnassa, niin kyllä se pitää sinua silmällä. Nyt, kun se on saanut sinut, se ei luovuta, minä vastasin. 
- Mutta älä silti jätä mua, Mira lopetti puhelun äkillisesti. Seisoin hölmönä luuri kädessä. Kuinkahan se jättäminen tapahtuu, kun nainen nukkuu yönsä toisen äijän sängyssä."  

Teppo Paulasto
Kolvi (2014)
Sanasato
s. 158


 

Limerikkejä ja vauvarunoja (Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä ja Hakalahti, Vauvailoa)

Luin eilen marraskuun lukuhaasteeseen kaksi runoteosta: Anneli Kannon Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä (2014) sekä Niina Hakalahden Vauvailoa  (2014). Kannon runoteos on suunnattu lapsille, lapsenmielisille ja lukemaan opetteleville. Hakalahden kirja taas vauvaa odottaville tai juuri vauvan saaneille - takakannessakin sitä mainostetaan lahjakirjana uuden vauvan perheeseen. 

Kirjojen kirjoittajilla on mielenkiintoinen yhteys, joka käy ilmi eläinriimikirjan omistuskirjoituksesta: "Orivedellä Niina limerikin opetti, / ja kun hän lopetti, / minä värssyjä käänsin / ja riimejä väänsin"  

Hakalahti on opastanut Kannon limerikin maailmaan ja hyvin on opettanutkin. Siitä on osoituksena hauska eläinriimi- ja aapiskirja, jossa kirjaimia opetellaan limerikin avulla. Limerikki on viisisäkeinen pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisessä säkeessä mainitaan tai se päättyy paikannimeen ja viimeinen säe sisältää yllättävän kärjistyksen. Limerikki on saanut nimensä irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan ja sen isänä pidetään Edward Learia ja hänen lastenkirjaansa A Book of Nonsense (1846). Runomuoto on kuitenkin tunnettu jo 1300-luvulta lähtien. 

Limerikin muoto on hyvin tiukka ja sidottu, mikä tekee siitä vaikean lajin hallita. Limerikissä pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe eli runokielellä loppusoinnut ovat A-A-B-B-A.

Kanto onnistuu riimittelemään kirjassaan erilaisista eläimistä ja suomalaisista paikannimistä veikeitä miltei säännönmukaisia limerikkejä. Aapiskirjan ollessa kyseessä haastetta muodon lisäksi tuovat kirjaimet. Esimerkiksi M-kirjaimella alkavassa runossa jokainen runon sana alkaa tietysti M-kirjaimella. Viehätyin itse muun muassa hulvattomista Tampereesta, Lapista, Warkaudesta ja Urjalasta kertovista pikkuloruista. Kaisa Rekisen värikkäät ja hupaisat kuvat sopivat aapisrunojen kylkeen oivasti. Kirjan luettuaan alkaa itsekin hahmotella päässään limerikkejä: 

Johanna eläinrunoista kirjoitti Härmälässä
oman tietokoneensa ääressä.
Limerikkejä luki.
sanoja riimeiksi puki
ja kyllästyi hommassa mahdottomassa. 

Niina Hakalahden Vauvailoa kertoo nimensä mukaan vauvan saamisen ilosta ja onnesta: "vasta muutama minuutti yhdessä, / mutta tiedän jo / miten lujaa ainetta minuutit ovat." Runoissa äitiyden tunnot ja väsymys haihtuvat, kun pieni lapsi lasketaan syliin. Vauvuus vie vanhemmat mukanaan. Runossa Jättiläislapsi kuvataan kauniisti, miten elämä muuttuu vauvan tultua taloon. Kehto tuntuu täyttävän koko talon:

"Me, / äiti ja isä, ihastelemme pienokaista, tuudittelemme uneen. / Kun se nukkuu, / levitämme nenäliinan lattialle / ja istuudumme heiluttamaan jalkoja. / Joskus repäistään: mennään iltakävelylle / maton raidasta toiseen."  

Osa runoista on lohduttavia. Maitohampaiden jälkeen tulee vielä toinen mahdollisuus ja vaikka valokuvat vauvasta unohtuvat laatikkoon ja haalistuvat, salaisuudet säilyvät. Herttaisia runokuvia täydentää Julia Prusin pastellinsävyinen vesivärikuvitus, joka ainakaan minuun ei kolahtanut. Mikään Vauvailoa kirjan runoista ei noussut ylitse muiden. Olen lukenut sykähdyttävämpiäkin vauvarunoja. Toisaalta ehkä olen jo väärää kohderyhmää, koska vauvan odotus ja syntymän ihme ovat unohtuneet ja tilalle on tullut ruuhkavuosien lapsiperhearki harrastuskuljetuksineen ja jatkuvasti tyhjenevine jääkaappeineen: "Vauva venyy senttejä salaa / kasvaa pois olemasta lapseni / Pian kävelee vauvani maailmaan, / aikuisen valepuvussa."  Ehkä tähän taloon kaivattaisiin taas ripaus vauvailoa.   

Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä 

Karisto (2014)

Kuvitus Kaisa Rekinen

s. 32

Niina Hakalahti, Vauvailoa

Minerva kustannus oy (2014)

Kuvitus Julia Prusi

s. 59

    

Sarjakuvakirja Lapsus viehättää kuvillaan ja tarinallaan (JP Ahonen, Villimpi Pohjola Lapsus)

Sunnuntaini ei ole mitään ilman Villimpi Pohjola -sarjakuvaa. Tänään ei tullut Aamulehteä, koska eilen tuli pyhäinpäivän vuoksi tuplanumero sunnuntain sarjakuvineen, joten tänään joudun tyytymään sarjakuvasta bloggaamiseen. Oikeastaan JP Ahosen sarjakuvat toimivat vielä paremmin kirjana kuin yksittäisinä sarjakuvina, sillä uusinta Lapsus-kokoelmaakin (2014) lukee kuin romaania konsanaan. Jokaisen sivun oma sarjakuva muodostaa kirjassa kokonaisen juonellisen tarinan. 

Lapsus on laskujeni mukaan viides Villimpi Pohjola -kokoelma. Yliopisto-opiskelijoiden kaveriporukka on vihdoin aikuistumisen kynnyksellä.  Ikisinkku Anna odottaa kampuksen casanovalle Rontille vahinkolasta, Otto päättää lopultakin saada gradunsa kasaan, opintotukikuukaudet uhkaavat loppua ja Ukko ja Muusakin suunnittelevat häitään.   

Omat gradumuistot ja vuodet opiskelijaäitinä muistuvat väkisinkin mieleen, kun lukee Lapsusta. Akateeminen minimalismi saa hurjaa kyytiä, kun tilalle tulee second-hand BabyBjörniä ja Kela ilmoittaa opintotuen päättymisestä. Sitä sietää tietysti juhlia - missäs muualla kuin baarissa. JP Ahonen kuvaa oivallisesti nuorten aikuisten elämän käännekohtia, vastuun kantamisen hankaluutta, gradun teon mahdottomuutta sekä ihmissuhteiden monimutkaisuutta. Piirrosjälki ja kuvitus on nautittavaa, yksityiskohtaista ja viime vuonna lukemani Perkeros vahvisti Ahosen fanittamista. Lapsuksen todentuntuiset tilanteet saivat  minut taas kerran hyvälle tuulelle ja absurdi huumori sai välillä nauramaan ääneen. Sohvaperunan ei parane potatuitua sohvalle loputtomiin tai mahasta alkaa kasvaa ituja. 

Vauvan odotus tuo henkilöhahmoihin syvyyttä. Vai mitä muuta voi ajatella Annan ja hänen siskonsa ennen nukkumaanmenoa käydystä pohdinnasta, voisiko Rontista, Annasta ja vauvasta joskus tulla perhe? 

Vauvan odotus, synnytys ja vauvanhoito kuvataan lämpimän humoristisesti. Lapsellinen lukija pystyy samaistumaan hymyssä suin tapahtumille. Minnan Oton kämppäkaverin valittaessa kahvilassa Annalle nukkumattomuuttaan Anna heittää kehiin vauvakortin. Sitä on vaikea Minnankaan enää nokittaa. 

Annan ja Rontin saatua yhdeksänkuisen vauvansa hoitoon Annan äidille yhteinen hehkutettu hotelliyö päättyy odotetulla tavalla. 

Lapsus on must-kirja lapsiperhearkea eläville ja gradun tekemisestä ahdistuneille. Sarjakuvan ehtii lukea imettämisen aikana tai yliopistokahvilassa lähdekirjallisuuden sijaan. Myös marraskuun lukuhaastekirjaksi se sopii kuin nakutettu. Lukemalla sarjakuvaromaanin saa kolmen päivän haasteen kuitattua.  

Sarjakuvassa viehättää myös se, että kaikki kasvavat lopulta aikuisiksi paitsi tietysti suloinen Anni, Rontin ja Annan vauva, joka hurmaa sekä vanhempansa että kaveriporukan. Muusakin huomaa lopulta torkuttaneensa biologista kelloaan liian pitkään. Vauvakuume on tarttuvaa.  

Jälkikirjoitus: Kirjan kannet ovat pastissi Nirvanan Nevermind-levyn kansikuvasta.

JP Ahonen, Villimpi Pohjola Lapsus
Arktinen banaani (2014)
s. 96

Halloweenin pelottavat hämähäkkisuklaamuffinit

Leivottiin tänään halloweenin kunniaksi pikkupoikien kanssa mansikka-suklaamuffineja, jotka muistuttavat ulkomuodoltaan hurjia hämähäkkejä. Tosin näillä meidän mielikuvitushämähäkeillä on vain kuusi jalkaa. Muuten olisi loppunut lakumatto kesken. Ehkäpä meidän hämähäkit ovatkin avaruudesta tulleita mutantteja. Kauhistuttavien olioiden sisältä löytyy syödessä pehmeä yllätys - hämähäkin sydän. 7-vuotias pikkumies viihtyi hämähäkkejä leipoessa apurina. Erityisesti koristelu oli mieleistä puuhaa. Jälkikäteen erityisen tarkkaa oli se, mitkä elukoista oli omatekemiä. Niitä ei tarjottu pyhäinpäivänä vierailulle tulleelle enolle ja mummolle. 

Näitä muffineja voi toki leipoa ilman karkkikoristelua. Kuorrutuksen voi silloin lastalla levittämisen sijaan pursottaa muffinien päälle, joten saa suklaakuorrutteisia kuppikakkuja. Silloin kannattaa kuitenkin tehdä kuorrutusta kaksinkertainen määrä. 

Suklaa-mansikkamuffinit 12 kpl

Ennen paistamista

100g tummaa suklaata
150 g margariinia tai voita
1,5 dl sokeria
2 kananmunaa
3 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
3/4 dl tummaa kaakaojauhetta
2 dl maitoa

Paistamisen jälkeen 

12 palaa tummaa suklaata
12 jäistä mansikkaa

Kuorrutus

100 g tummaa suklaata
90-100 g maustamatonta tuorejuustoa

Koristeet

strösseleitä
salmiakki- tai lakritsimattoa leikattuna / lakritsinauhaa
karkkia silmiksi

Vaahdota pehmeä rasva ja sokeri. Lisää munat taikinaan yksitellen. Sekoita jauhoihin leivinjauhe, vaniljasokeri ja kaakaojauhe. Lisää jauhoseos siivilän läpi taikinaan vuorotellen maidon kanssa. Rouhi suklaa karkeiksi paloiksi. Lisää se taikinaan varovasti. Sekoita. Jaa taikina 12 muffinivuokaan. Paina jokaiseen muffinin sisään yksi kokonainen pala suklaata ja jäinen mansikka. Paista 200 asteessa uunin keskitasossa 15-20 minuuttia. Jäähdytä muffinit. 

Sulata suklaa mikrossa ja sekoita suklaaseen tämän jälkeen tuorejuusto. Levitä suklaaseos muffinien päälle. Lisää leikatut jalat, silmät sekä strösselit. Hämähäkit ovat valmiit nautittaviksi.   

Tällaisia olioita saimme taikinasta 12 kappaletta.

Jälkikirjoitus: Suklaamuffinien ohjeen olen leikannut muutama vuosi sitten ilmestyneestä Pirkkalehdestä. Tuunasimme tosin poikien kanssa vähän ohjetta.

Karo Hämäläisen marraskuun lukuhaaste

Marraskuu on haastekuukausi. Jotkut kasvattavat viiksiä ja toiset haastavat itsensä urheilun saralla. Kirjailija Karo Hämäläinen haastoi ihmiset lukemaan kirjoja Suomen Kuvalehden artikkelissaan. Hämäläisen lukuhaasteessa luetaan vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta joka päivä. Sivut voi lukea useassa erässä ja lukea voi mitä tahansa kaunokirjallisuutta: lastenkirjoja, sarjakuvia, romaaneja tai runoja. Minulle haaste ei tuottane vaikeuksia, mutta osallistun silti haasteeseen mielihyvin. Sitä paitsi on hauska seurata ihan sivutasolla, mitä kirjallisuutta lukee ja kuinka paljon päivässä. Tähän blogikirjoitukseen kerään siis kuukauden aikana lukemani kaunokirjallisuuden sivumäärät, teokset ja -lajit. Haastan myös lukijani osallistumaan haasteeseen. Haasteeseen voi lisäksi osallistua ja liittyä Hämäläisen luomalla Facebook-sivustolla. Ei kun lukemaan. Haasta itsesi ja katso, onnistutko lukemaan 900 sivua kaunokirjallisuutta kuukauden aikana. Jos kirjahyllysi tiiliskiviromaani on vielä lukematta, niin nythän sekin erhe tulee korjattua haastekuukauden aikana ikään kuin vahingossa. 

Nämä kirjat parhaillaan minulla kesken. Aloitan siis lastenkirjoilla minäkin.

Jälkikirjoitus: Pienenä vinkkinä voin vihjata, että jos välillä tuntuu vaikealta tai tuntuu, että aika loppuu kesken, niin lasten kuvakirjoista, runoteoksista ja sarjakuvista saa nopeasti 30 sivua päivässä kasaan.

Luettu kaunokirjallisuus marraskuussa:

lauantai 1.11
Joni Järvi-Laturi, Melankolia s. 63 (runokokoelma)

sunnuntai 2.11.
Aino Havukainen ja Sami Toivonen, Tatu ja Patu, syömään! s. 91-120 (luin lastenkirjan ääneen lapselle)
Jari Mäkipää, Etsiväkerho Hurrikaani ja hämärän majatalo s. 22-92

maanantai 3.11
Etsiväkerho Hurrikaani jatkuu s.93-151
Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä. (runokuvakirja ääneen lapselle s. 32)
Niina Hakalahti, Vauvailoa (runoja vauvan syntymästä s. 59)

tiistai 4.11
Etsiväkerho Hurrikaani loppuun 152-201
Kari Välimäki, Todensanat (lyhytproosaa) sivulle 54.

keskiviikko 5.11
Välimäen Todensanat jatkuu s.55-84

torstai 6.11

Todensanat s. 85-164
Näytelmän Mustapukuinen nainen käsikirjoitus 46 s.

perjantai 7.11
Todensanat loppuun s.164-200

lauantai 8.11 - keskiviikko 12.11
Teppo Paulasto romaani Kolvi 158 s.

torstai 13.11 - sunnuntai 16.11
Vilja-Tuulia Huotarisen nuortenkirja Kimmel 120 s.

maanantai 17.11 - torstai 20.11 
Jyrki Vainosen esseekokoelma 138 s.

perjantai 21.11 - sunnuntai 23.11 
Pekka Kejosen runokokoelma Kertakäyttösatori 91 s.
lauantaina 22.11 lukuisia pieniä muumilastenkirjoja ääneen lapsille Lasten Tampere ry:n edustajana Lasten oikeuksien päivän tapahtumassa työläismuseo Werstaalla

maanantai 24.11 - sunnuntai 30.11

Salla Simukan Punainen kuin veri s. 265
Salla Simukka Valkoinen kuin lumi s. 70 asti.
Tuula Kallioniemen Hässäkkää ja hätähousuja ääneen lapselle s.  asti

Yksinäinen mies, saari ja meren kohina (Katja Kaukonen, Kohina)

"Tuli luoda muistojen putkahtelulle suotuisat olosuhteet. Se tarkoitti lepoa, yksinkertaista, terveellistä ja säännöllistä ravintoa, ei stressiä vaan raitista ulkoilmaa, liikuntaa, mieluiten kävelyä. Se oli helppoa. Oli suostuttava hellään otteeseen väkisin taivuttamisen sijaan, kämmenelle poimimiseen ja varovaiseen tarkasteluun, lantion kaariin, kainalokuoppiin, niemiin ja poukamiin. Piti siilata olennainen esiin, antaa sille tilaa. Muu sai kadota En halunnut menneisyyden hälyä ja rojua kimppuuni. Minä en ole ollut unohtanut, minä torjuin. Eikö minulla muka ollut oikeutta siihen? 

   

Katja Kaukosen kolmannen kirjan Kohina (2014) kerronnassa yhdistellään taitavasti nykyistä ja mennyttä. Tarinassa liikutaan menneisyyden tapahtumissa kirjan tapahtumahetkellä tapahtuvan muistelun kautta. Kirja kertoo yksinkertaistettuna siitä, miten lapsuuden tapahtumat, rakennuksemme paalut, luovat meidät. Se miten ihmistä kohdellaan, rakentaa hänestä sen, millaisena hän näyttäytyy muille ja itsellensä. Miten syyllisyys, häpeä, itsetuhoisuus ja ihmisen ikävä toisen luo saavat muistommekin näyttämään siltä, miltä haluamme?  

Kirja alkaa siitä, kun keski-ikäisen arkkitehdin Alvar Malmbergin vanha isä löytyy kuolleena asfalttipihalta. Ruumiinavausraportti paljastaa kuolinsyyn: "Vaikka välitön kuolinsyy ei ollut nälkiintyminen, siihen isä menehtyi. Tosin kyse ei ollut ruoasta vaan rakkaudettomuudesta."  

Näin ajattelee kirjan minäkertoja Alvar ja pakenee syksyksi yksinäisyyteen meren keskellä olevalle tuuliselle saarelle ja alkaa siellä muistella perhettään - välinpitämättömyyttä, rakkaudettomuutta ja äidin kaipuutaan. Tarkoituksenaan rekonstruoida lapsuutensa, pinota muistot ja järjestää ne. Alvarin ollessa lapsi hänen äitinsä lähti Venetsiaan ja jäi sille tielleen. Äidin katoaminen ja Venetsia toimivat kysymysmerkkeinä, joihin Alvar yrittää löytää vastausta ja etsiä lapsuudessa kadonneisiin vastauksiin palasia ja eheytyä siinä matkalla.

"Missä äiti on? kysyin.

"Poissa", isä totesi, "ihmisiä katoaa joka päivä, ihan tavallisia ihmisiä ihmisiä."

Äidit eivät olleet tavallisia ihmisiä.

Sen jälkeen alkoi pitkä hiljainen kausi, Hätkähtelin satunnaisia elämän ääniä. Isä yskäisi ja käänsi sanomalehden sivua tai rapisteli tärkeitä papereitaan työpöydän ääressä, kattila kolahti hellalla, korot kopisivat rappukäytävässä, joku astui hissiin."

  

Kirjan nimi Kohina kulkee äänenä läpi kirjan. Alvar oppii lapsena nukahtamaan radiosta tulevan rauhoittavan äänen kertomaan säätiedotukseen. Sama radion kohina toistuu kirjassa tuulen, meren ja luonnon äänten kohinana. Kaikkialla kohisee, humisee, rasahtelee, paukahtelee. Jopa Alvarin omassa päässä.    

Yksinäisyydessä piileskelevä, turhaa puhetta ja tunneilmaisuja välttävä Alvar alkaa saada kirjeitä saarelle. Kuka kirjeitä lähettää ja mitä niissä lukee? 

"Pöydällä oli uusi kirje. Olin löytänyt sen aamulla portailta ja melkein astunut sen päälle. Kirjettä oli yritetty työntää oven alta, mutta ovi oli paisunut kosteudesta. Kuori oli nuhruinen ja pehmentynyt, liimakohta repaleilla. Joku oli avannut kuoren ja painanut uudestaan kiinni."

Kerronta soljuu eteenpäin kuvina ja tarinana, jonka haluaa saattaa loppuun. Kaukonen kuvaa lumoavalla tavalla, pienin harkituin siveltimenvedoin, miten lapsi näkee perheensä tapahtumat. Turvattomuus näyttäytyy pimeytenä ja vaikeminen äänettömyytenä: "Joskus painoin pääni lämpöpatteriin, jotta kuulisin veden kohinan enkä tuntisi olevani yksin." Kuva äidistä ja isästä sekä lapsuudesta piirtyy Alvarin kertomana. Lukijalle jää pääteltäväksi, mikä on totta, mikä kuvitelmaa. 

On pysähdyttävä kuuntelemaan kohinaa ja löydettävä äänet Alvarin tarinasta.  

"Jossakin oli lapsi, joka ei ollut saanut rakkautta eikä turvallista maaperää, johon ankkuroitua ja josta ponnistaa pois. Näin yksinkertaista, muutamassa lauseessa koko tragedia. Nyt vasta tajusin sen." 

Katja Kaukonen
Wsoy (2014)
s. 216

   

Karoliina karanneita unia etsimässä (Tuula Kallioniemi, Karoliina ja oikukas uni)

Yksi Suomen tuotteliaimmista ja palkintuimmista lasten- ja nuortenkirjailijoista on kangasalalainen Tuula Kallioniemi. Olen vuosien saatossa lukenut useita kymmeniä Kallioniemen teoksia. Viimeisin lukemani Kallioniemen teoksista on Karoliina-sarjan kahdeksas osa Karoliina ja oikukas uni (2014). Aiemmin olen lukenut sarjasta sen edellisen osan Karoliina ja nokkela Neema, joka ilmestyi viime vuonna.

Karoliina-sarja on helppolukuinen esi- ja alakoululaisille suunattu kirjasarja, joka kertoo ekaluokkalaisesta vauhdikkaasta ja neuvokkaasta Karoliinasta sekä hänen reippaista luokkakavereistaan. Kirjasarja on pääosin tytöille suunnattu, mutta kyllä se varmasti uppoaa myös joihinkin poikiin, sillä monet Karoliinan luokkatovereista ja kirjan sivuhenkilöistä ovat poikia. Vasta lukemaan oppiville kirjassa on sopivan lyhyet luvut ja riittävästi kuvia. Kuvituksen kirjoihin on tehnyt Marika Maijala.   

Karoliina ja oikukas uni -kirjassa Karoliinaa vaivaa unettomuus. Ensimmäinen kouluvuosi alkaa olla takana, kesäloma lähestyy kovaa vauhtia ja maailman paras opettaja Juho Marjanen jatkaa luokan opettajana tokaluokalla, mutta silti Karoliinalla on iso ja huolestuttava ongelma. Hän on kadottanut unensa. Lampaita laskemallakaan uni ei tule. Unenpäätä ei löydy vaatekaapista, eikä se piileskele sängyn alla. 

"Ei kyse ei ole hauskasta unesta, jonka Karoliina on nähnyt mutta jota hän ei muista. Kyse ei ole myöskään unessa nähdyistä lottonumeroista. Kyse ei ole jännittävästä uniseikkailusta, joka oli kuin hurjan hauska elokuva. Kyse on ihan kaikista unista. Yhtäkkiä kaikki unet ovat karanneet. Kun kello lähestyy yhdeksää illalla, Karoliinaa alkaa hermostuttaa. Kohta on mentävä nukkumaan, mutta uni ei tule silmään." 

Kaverit ja tutut aikuiset antavat Karoliinalle erilaisia neuvoja, miten saada jälleen unen päästä kiinni. Isä toivottelee hyviä öitä, kirpuille töitä. Tytti neuvoo popsimaan illalla pullaa, Lin suosittelee yökyläilyä, Neema ehdottaa rauhoittavaa tuoksuöljyä, Werneri piikkimattoa, Kaapo liikuntaa ja Paskerin mukaan uni tulee, kun lukee todella tylsää kirjaa. 

Matkalla unimaailmaan ja ihanaan uneen Kauko Putkonen katoaa, unettomuus luokassa leviää, Nukkumatin ja -maijan henkilöllisyydet paljastuvat ja selviää, mikä on nenämaski, homepatti ja millaisia kuuhullut ovat.

Erikoista aihetta käsitellään hauskasti ja Kallioniemen vivahteikasta sekä sujuvaa kielenkäyttöä on aikuisenkin ilo lukea. Asiaakin tarinankerronnan ohessa sivutaan ja unettomuuden ongelmista kerrotaan siten, että lapsikin ymmärtää, mitä käy jos ei nuku riittävästi 

"Koulun jälkeen Karoliina on jälleen lopen väsynyt. Hänellä alkaa olla jo univelkaa. Kun on velkaa jollekulle, täytyy velka maksaa takaisin, muuten ei kunnian kukko laula. mutta miten maksaa takaisin itselleen, kun uni ei vain suostu tulemaan? Univelka on pitemmän päälle huono juttu. Ihminen muuttuu ärtyisäksi eikä pysty keskittymään mihinkään. Vaikka univelkainen on jatkuvasti väsynyt, voi univelkainen lapsi muuttua myös hurjan levottomaksi. Suorastaan villiksi."    

Tuula Kallioniemi

Kuvitus Marika Maijala

Otava (2014)

s. 87