perjantai 28. helmikuuta 2014

Barcelonan kadut eivät kuiski kiinnostavasti

Talvilomalle kaipasin jännitystä ja viihdettä, niinpä käteeni tarttui kirjaston dekkarihyllystä Elizabeth Adlerin Malibun etsivät -sarjan neljäs osa - Barcelonan katujen kuiske. Kirjan luettuani on kyllä pakko ihmetellä, miksi se on sijoitettu dekkarihyllyyn, vaikka se edustaa enemmän naisten romanttista hömppäviihdettä. Kirjan etuliepeessä lukee, että "Elizabeth Adler osaa yhdistää taitavasti jännityksen ja romantiikan." Kirjassa tosin ei ollut mielestäni jännitystä laisinkaan, että se siitä jännittävästä murhamysteeristä. Jos ei ollut jännitysromaanissa jännitystä, niin ainakin nimi oli onnistuttu suomentamaan kovin omaperäisesti. Kääntäjä Satu Leveelahti on suomentanut teoksen nimen From Barcelona, with love Barcelonan katujen kuiskeeksi. Ei kirjassa juuri ollut sitä Barcelonan katujen kuiskettakaan - mitä nyt hieman vierailtiin Ramblan sivukadun vanhassa sukukartanossa ja kaupungista etelään sijaitsevalla viinitarhalla. 

Hollywoodin kuumin laulajatähti ja julkkis Bibi Fortunata pidätetään teoksen alussa epäiltynä rakastajansa ja tämän rakastajattaren kaksoismurhasta ja keskellä murhaepäilyskandaalia Bibi katoaa jäljettömiin. Kuluu muutaman vuosi, juttu pysyy avoimena, mutta kukaan ei tiedä, missä Bibi on - onko hän kadonnut itse vai kuopattu muiden toimesta? 

Kirjan päähenkilöpari Malibun etsivät, Mac Reilly ja Sunny Alvarez, kohtaavat kadonneen Bibin tyttären yhdeksänvuotiaan Paloman pelastaessaan tämän hukkumiselta Malibun rantatalonsa edustalta. He alkavat selvittää Bibin katoamista Paloman tädin Jassyn, Bibin sisarpuolen, ja hänen isoäitipuolensa Lorenza de Ravelin pyynnöstä. 

Päähenkilöpari on perinteinen ja tyypillinen viihderomaaneissa esiintyvä pariskunta. Mac Reilly on komea ja vähän karski yksityisetsivä, joka asuu puisessa pistaasipähkinän värisessä rantatalossaan Malibulla henkeäsalpaavan kauniin, menestyvän ja tyylikkään morsiamensa (apulaisetsivä) Sunny Alvarezin ja heidän kahden koiransa Pistaasin ja Tetoron kanssa. 

"Mac oli jo useita vuosia järjestellyt toisten ihmisten elämää. Hänellä oli ongelmien suhteen kuudes asisti, ja vielä paremmin hän aisti pahikset, vaikka nämä olisivat olleet kuinka hurmaavia ja vakuuttavan oloisia. Viimeisten muutaman vuoden ajan hän oli yksityisetsivän päivätyönsä ohella ollut television superetsivä, jolla oli oma show, Mac Reillyn Malibumysteerit, todellisuuspohjaista draamaa, jota esitettiin torstai-iltaisin ja jossa otettiin vanhoja hollywoodilaisia rikoksia uuteen tutkintaan. Mac näytti ohjelmassa erityisen hyvältä farkuissaan ja mustassa Dolce & Gabbanan nahkatakissa, jonka Sunny oli ostanut hänelle ja josta oli tullut hänen tavaramerkkinsä." '

Kuten katkelmastakin huomaa, viihderomaanille ominaiseen tapaan kirjassa vilahtelee muotimaailmasta tuttuja suunnittelijoita sekä laatuun ja kalleuteen viittavia tuotemerkkejä: "Paloma seisoi portaikon yläpäässä puristaen käsissään pientä pinkkiä laukkua, joka oli tungettu täyteen kaikenlaista tärkeää. Hän oli pakannut mukaan pillin, jonka hän oli voittanut huvipuistossa Malibussa, villatakin, jonka Sunny oli antanut hänelle sinä päivänä rannalla, kun hän oli vähällä hukkua, ja myös Missonin huivin, videopelejä ja iPhonensa..."     

Kirjassa miljööt vaihtelevat - vuoroin ollaan Malibussa, Napa Valleyssa, Hollywoodin kukkuloilla tai Barcelonassa. Lisäjännitettä kirjaan tuovat Paloman isoäitipuolen paljastuminen Mac Reillyn suureksi ensirakkaudeksi, Sunnyn mustasukkaisuus ja Bibin rakastuminen nuoreen nousussa olevaan muusikkoon Jacintoon. Lopulta paljastuu niin kaksoismurhan tekijäkin, Paloman oikea isä ja tietysti romantiikan nälkäinen saa vielä juhlittavakseen häät. 

Valitettavasti juonen käänteet ovat kovin ennalta-arvattavia, murhamysteerin selvittely onttoa ja henkilöt pinnallisia. Jotain kiinnostavaa kirjassa kuitenkin oli, sillä kuten niin monien muidenkin sarjojen kohdalla, jäin miettimään, että onko sarjassa aiemmin julkaistut osat Malibun yöt, Unelmien Saint-Tropez ja Monte Criston jalokivet nautinnollisempia lukukokemuksia ja seuraisiko niistä kiihkeä halu varata lentoliput Välimeren rannoille. Tällä kertaa romanttinen smoothie jäi kuitenkin turhan mauttomaksi ja värittömäksi, enkä kirjan päätyttyä löytänyt itseäni Booking.comin sivuilta varaamasta hotellia Barcelonan Ramblalta.

Elizabeth Adler
Barcelonan katujen kuiske 
From Barcelona, with love
kääntänyt Satu Leveelahti
Gummerus (2013)
s. 367
   




lauantai 15. helmikuuta 2014

Rakkausviikon päätteeksi mustikka-valkosuklaakuppikakkuja marenkikuorrutuksella

Eilen ystävänpäivän iloksi opettajanhuoneen pöydälle oli ilmestynyt suklaasydämiä. Päätin itsekin rakkausviikon ja ystävänpäivän kunniaksi leipoa ja ilahduttaa perhettä ja viikonloppuna kylään ilmestyviä ystäviä kuppikakuilla. Päädyin mustikka-valkosuklaakuppikakkuihin, joihin päälle pursotin marenkikuorrutuksen. Kuppikakut tekivätkin hyvin kauppansa. 16 leivotusta on muutama tunti leipomisen jälkeen jäljellä enää neljä. Yhden niistä nappasin lapsilta piiloon ja vien sen huomenna mummolle sairaalaan. Hänkin saa vähän vaihtelua mauttomaan sairaalaruokaan. Tässä ohjeeni myös ystäville. Rakkaudella Johanna  








Ohje: 
Ylhäällä taikina vatkattuna ja alla vuokiin täytettynä. 

225 g leivontamargariinia
2 dl sokeria
3 kananmunaa
4,5 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 tl vaniliinisokeria
1 dl maitoa
3 dl mustikoita
75 g valkosuklaata

Kuorrutus: 
4 kananmunan valkuaista
2 dl sokeria
1 tl vaniliinisokeria






Vaahdota huoneenlämpöinen margariini ja sokeri. Lisää munat yksitellen samalla vatketen. Sekoita kuivat aineet ja lisää se taikinaan. Lisää maito, jäiset mustikat ja suuriksi paloiksi rouhittu valkosuklaa taikinaan ja sekoita taikina. Jaa taikina muffinivuokiin. Käytä pikkuvuokien alla muffinivuokaa muuuten kakut leviävät muodottomiksi. Paista 200 asteessa noin 20-25 minuuttia. 

Kuppikakut valmiina uuniin saamaan marenkiin vähän väriä. 
Taikinasta tulee 16 kappaletta, joten paista ensin kaikki kuppikakut ennen kuin valmistat ja lisäät niihin kuorrutteen. Laita kakkuset isolle pellille, johon mahtuvat kaikki.

Vaahdota valkuaiset. Lisää vaahdon lopussa sokerit. Marenkivaahto on riittävän kovaa, kun kulhon voisi kääntää alassuin, eikä vaahto valuisi pois. Pursota marenkivaahto keoiksi kakkusien päälle. Paista samassa lämpötilassa 3-5 minuuttia, kunnes marenkivaahto on saanut hieman väriä. 
Tarjoa ja nautiskele heti!



  

  

perjantai 14. helmikuuta 2014

Maremoto - matka meren syvyyksistä ihmisen mieleen

Maremoto on espanjaa ja tarkoittaa tsunamia. Maremotossa ei liiku vain pintavesi, vaan vesimassat nousevat pohjasta pintaan ja kasvavat rannalle tullessaan hyökyaalloiksi ja korkeaksi vesiseinämäksi. Japanin sana tsunami tarkoittaa juuri hyökyaaltoa. Se koostuu sanoista tsu - satama ja nami - aalto eli satama-aalto.

Chileläinen nobelkirjailija, runoilija Pablo Neruda kirjoitti elämäkerrassaan, että maanjäristyksen ja tsunamin pelko on kauhun terälehti, joka elää Chilen kaupunkien sydäntä vasten painautuneena. Nerudan syntymävuonna 1904 suuri maremoto tuhosi Chilessä Valparaison kaupungin. Kaupunkia kohdannut onnettomuus jäi chileläisten mieliin. Nerudan viimeinen runoteos Maremoto on nimetty tsunamin mukaan. Neruda itse asui meren rannalla, hän ammensi luovuutensa meren aalloista ja oppi tuntemaan Tyynenmeren mahdin katsellessaan kotoaan Isla Negralta meren elämää. Maremoton runoissa viisaus asuu meressä. Runoista hohkaa kunnioitus meren voimia kohtaan. Merellisyys tulee runoissa maistiaisina lukijalle. Runot tuovat hyökyaallon tavoin valtameren lukijaa lähelle. Kokoelman viimeinen runo alkaa seuraavilla säkeillä: "Näillä sivuilla käännyin meren puoleen / uudelleen ja uudelleen! / Kalat, kuoriaiset, levät / jotka ovat jättäneet jäähdyttämön, / palaavat takaisin Tyynen meren vyötäisille, / aaltojen huumaavaan suudelmaan, / paljaiden karien salattuun viisauteen!"    

Maremoto sai alkunsa vuonna 1969, kun Neruda näki ruotsalaisen taiteilijan Karin Hjertonssonin puukaiverruksen delfiinistä. Neruda pyysi, että Karin tekisi puukaiverruksia erilaisista eläimistä ja tavaroista, jotka huuhtoutuvat rannalle ja hän kirjoittaisi näistä sitten runoja.

Runoteos sisältää 17 runoa meren eläimistä, kasveista ja merenalaisesta maailmasta ja niitä täydentää 15 värikuvaa Karin Oldfelt Hjertonssonin puukaiverruksista. Teoksen ensimmäinen ja viimeinen runo ovat pidempiä, eikä niissä ole kuvituksena puukaiverrusta.

Pidemmät alkuun ja loppuun sijoittuvat runot on nimetty suomeksi Merimesi ja Jäähyväiset meren medelle. Suomentaja Timo Malmi kirjoittaa kirjan alkusanoissa, jossa hän kuvaa Nerudaa meren evankelistaksi, että hän suomensi maremoton meren medeksi ja meren myräksi: "Mesi on elämän nektari, kuningattaren lahja mehiläisilleen. Meren myrä muuttuu meren medeksi ja päinvastoin ja Neruda on näille riveille kirjoittanut matkan meren mielen kautta ihmiseen." 

Kokoelman 15 lyhyttä runoa kauniine, yksinkertaisine ja tyyliteltyine kuvineen kertovat meren eliöistä. Oman runonsa ovat saaneet muun muassa merivuokko, hylje, miekkakala, merietana, keisarihummeri, meritähdet ja merilevä. Runon lukija aistii yhteyden meren kanssa eliöiden avulla. Meri ei kuole edes kalakojun tiskillä, jossa kalat kimmeltävät ja rapusapelit kalisevat.     

Merisiili kuvataan samannimisessä runossa appelsiininkeltaiseksi meren auringoksi. Se lämmittää piikeistään huolimatta kuin rakkaus. Kuten rakkauskin merisiili on välillä piilossa, välillä haurasta ja välillä lihallista. 
 Merisiili on maailmanpyörä / kierevä, hauras, piilossa: / lihallinen, salainen ja piikikäs: / Merisiili on rakkaus.  
Merisiili on yksi maailman vanhimpia eläimiä. Niitä on tavattu jo satoja miljoonia vuosia sitten. Joitakin lajeja pidetään myös ihmiselle vaarallisena. Runosta voi aistia kunnioituksen ja arvostuksen merta ja elämää kohtaan. Ajattelen Tyynenmeren muovipyörteitä - merien eläimien ja kasvien haavoittuvaisuutta ihmisen tekojen edessä. Vaarallinen merisiilikin on meren valo, joka on elänyt kauan ennen ihmistä ja sen soisi elävän vielä ihmisen jälkeenkin. 

Kokoelman viimeisestä runosta Jäähyväiset meren medelle aistii jäähyväisten ja hyvästijätön tunnelmaa ikään kuin Neruda olisi tiennyt, että kokoelma jää hänen viimeisekseen. Runous on kuin meri lasku- ja nousuvesineen. Kuten merikin runot palaavat ja syntyvät elämään aina uudelleen. 

JK. Runojen suomentaja Timo Malmi kirjoittaa kirjan alku- ja jälkisanoissa mielenkiintoisesti Nerudan henkilöhistoriasta, Latinalaisen Amerikan rakastetuimman runoilijan elämän viimeisistä vaiheista, hänen hautajaistensa muuttumisesta poliittiseksi surujuhlaksi sekä Augusto Pinochetin verisestä vallankaappauksesta sekä sotilasjuntan 17-vuotisen diktatuurin seurauksista. Toveri Pablo Neruda on kuollut. Eläköön Neruda. 

Pablo Neruda
Maremoto (alkuteos Maremoto)
Suomennos ja esipuhe Timo Malmi
Palladium Kirjat (2013)
s. 64

maanantai 10. helmikuuta 2014

Salkkareiden juonikin kalpenee roomalaisille tragedioille

Näin aamuyöstä karmaisevaa painajaista, jossa minua kuristettiin hengiltä. Heräsin unesta juuri sillä hetkellä, kun päästään pullistuvan miehen kädet puristuivat kaulani ympärille. Vapisin vielä silloinkin, kun olin jo kokonaan hereillä. Vältän lukemasta dekkareita illalla ennen nukkumaanmenoa, koska niiden julmuudet tulevat uniini, mutta enpä tullut ajatelleesi, ettei sopivaa iltalukemista ole myöskään antiikin murhenäytelmät.
     
Luin eilen illalla loppuun kaksi maailmankirjallisuuden näytelmäklassikkoa. Nimittäin Lucius Annaeus Senecan, ( n. 4 eKr.-65 jKr.) roomalaisen filosofin ja antiikin ajattelijan, kirjoittamat murhenäytelmät - Medeian ja Thyestesin (Teoksessa Kaksi tragediaa: Medeia & Thyestes)

Medeia ja Thyestes ovat molemmat viisinäytöksisiä kreikkalaistaruihin pohjautuvia tragedioita. Medeia kertoo Kolkhiin kuninkaan Aieteen tyttärestä antiikin kuuluisimmasta velhottaresta Medeiasta ja hänen kavalasta naisen kostostaan. Medeia ja hänen lastensa isä Iason ovat maanpaossa Korintin kuninkaan Kreusan luona. Näytelmä alkaa siitä, kun Iason aikoo yllättäen mennä naimisiin Kreusan tyttären kanssa. Medeia kokee tämän suurena petoksena ja päättää kostaa Iasonin petoksen. Medeian kostossa ei ole mitään suloista, vaan raivoava nainen päättää tuhoata kaiken julmasti tieltään. 

Medeia: Vain se tuo minulle rauhan, jos näen kaiken hautautuneena raunioihin kanssani; hävitköön kaikki kanssani. Tuhoutuva haluaa vetää mukanaan kaiken muunkin.    

Thyestes taas kertoo kahdesta veljeksestä ja kuninkaasta, Atreuksesta ja Thyesteesta. Näytelmän alussa Atreus on noussut kuninkaaksi ja ajanut veljensä maanpakoon. Atreuksen vaimo on ollut uskoton ja Atreus päättää vuorostaan kostaa tämän veljelleen. Seuraavassa katkelmassa Atreus keskustelee henkivartijansa kanssa siitä, millainen kosto olisi riittävä ja tarpeeksi julma.   

Henkivartija: Mitä uutta sinä raivopäinen nyt haudot mielessäsi?
Atreus: En mitään, mikä pysyisi tavallisen tuskan rajoissa; en luovu yhdestäkään rikoksesta eikä niistä yksikään ole tarpeeksi.
Henkivartaija: Miekka?
Atreus: Ei riitä.
Henkivartija: Entä tuli?
Atreus: Edelleenkin liian vähän. 

Atreus kehittelee juonen, jossa vallanhimon, veljesvihan ja kostonkierteen seuraukset näyttäytyvät karmealla tavalla. 

Tragediat ilmestyivät viime vuonna ensi kertaa suomeksi. Ne ovat suomentaneet ansioitunut latinisti-filosofi Antti T. Oikarinen ja latinan kielen oppikirjojakin tehnyt kääntäjä-tietokirjailija Maija-Leena Kallela. Medeian ja Thyestesin suomentaminen on ollut melkoinen urakka. Käännös sisältää suomennoksen lisäksi lukuisia selityksiä, tarinoiden taustoitusta ja selvennyksiä murhenäytelmien aiheiden ja jumaltarujen ymmärtämiseksi. Lisäksi siinä on kääntäjien alkusanat, joissa selvennetään lukijalle Senecan omaa tuotantoa ja elämää. Itse asiassa näytelmäkirjailija, runoilija ja filosofi Senecan oma elämäkin muistuttaa hänen kirjoittamiansa tragedioita, sillä Seneca oli myös keisari Neron neuvonantaja ja opettajana, joka aluksi karkotettiin Roomasta maanpakoon ja lopulta pakotettiin tekemään itsemurhan keisarin käskystä. Jos olivat aikakauden murhenäytelmät raakoja, niin oli sitä myös todellinen elämä - verta ja sirkushuveja ei puuttunut siitäkään. 

Karmeimmat silpomisdekkaritkin kalpenevat murhenäytelmien ja jumaltarujen juonikuvioille, joissa lapsia uhrataan hetkeäkään miettimättä, veljiä tapetaan, murhattujen jäseniä sirotellaan matkan varrelle, naisia raiskataan kostoksi tai paloiteltuja uhreja keitetään padassa ruuaksi. Roomalaisten tragedioiden jälkeen Salkkarit eivät tunnu enää miltään. Väkivaltaviihteen juuret ulottuvat ja yltävät antiikkiin asti.  

Lucius Annaeus Seneca
Kaksi tragediaa: Medeia ja Thyestes 
suomentanut Antti T. Oikarinen ja Maija-Leena Kallela
Basam Books (2013) 

torstai 6. helmikuuta 2014

Valo valtameren yllä häikäisee lukijan

Kariston Lupaus-sarja julkaisee ansiokkaita ulkomaisia esikoisteoksia. Leena Perttulan kääntämä M.L Stedmanin Valo valtameren yllä (The Light Between Oceans, 2013) on viides sarjassa ilmestynyt esikoisteos. Saavuttuani tänä aamuna Hämeenlinnan rautatieasemalle en kyennyt laittamaan kirjaa laukkuuni, vaan luin viimeiset sivut ahmien kylmässä ulkoilmassa paikallani seisten. Taisinpa olla aikamoinen näky ja taisipa muutama kyynelkin siinä kirjan kansia sulkiessani poskelle vierähtää. Puristin kirjaa huomaamattani rintaani vasten koko ylämäen koulun pihalle asti.

Hyvä kaunokirjallisuus sykähdyttää. Niin Valo valtameren ylläkin. En suinkaan ole ainoa, jota romaanin tarina on koskettanut, vaan se on häikäissyt valollansa lukijoita ja kriitikoita ympäri maailmaa. Kirja on nopeassa tahdissa käännetty 30 kielelle, ja siitä on suunnitteilla jo elokuvakin. Enkä kyllä hetkeäkään ihmettele, miksi kirjasta on tullut bestseller ja myyntimenestys. Romaanin unohtumaton tarina särkee paatuneimman sydämenkin. Teos on oikea helmi kirjojen valtameressä ja sen kuvaama Australian rannikko outoine eläin- ja kasvilajeineen sekä Eteläisen meren ja Intian valtameren välissä eristyksissä oleva Janus-majakkasaari erilaisine meren tuoksuineen ja äänineen herää lukijan mielikuvituksessa eloon mitä moninaisemmilla tavoilla. 

Pilvettöminä kesäpäivinä Janus näyttää kurottuvan varpaisilleen: voisi vannoa, että joinakin päivinä se kohoaa vedestä korkeammalle kuin toisina, eikä se johdu ainoastaan vuoksesta ja luoteesta. Saari voi kadota kokonaan rankkasateella, piiloutua valepukuun kuin kreikkalaisen myytin jumalatar. Joskus kehittyy meriusvaa: lämmin ilma käy raskaaksi suolakiteistä ja usva sumentaa majakan valon. Jos mantereella on pensaspaloja, savu saattaa yltää näinkin kauas merelle ja tuoda mukanaan paksua, tahmeaa tuhkaa, joka sävyttää auringonlaskut ylenpalttisen punaiseksi ja kullanväriseksi ja likaa linssihuoneen ikkunan.

Romaani alkaa huhtikuun 27. päivänä 1926, kun keskenmenosta toipuva nuori vaimo Isabel kuulee Janus-majakkasaaren rantakalliolla lapsen itkua. Isabelin aviomies, saarella työskentelevä majakanvartija Tom, löytää rannasta veneen, jossa on muutaman viikon ikäinen pieni tyttövauva ja kuollut mies. Tom hautaa miehen ja Isabelin toiveesta lähettää maihin sähkösanoman: "Vauva syntyi etuajassa stop yllätti meidät molemmat stop Isabel toipuu hyvin stop ei tarvetta lääkärille stop pieni tyttö stop Lucy."  

Romaanin päähenkilö Tom on ensimmäisesta maailmansodasta Euroopasta palannut sotasankari, joka on palkattu Janukselle majakanvartijaksi, kun hän tapaa nuoren Isabelin Länsi-Australian Partageusen rannikkokaupungissa. Tom tuntee syvää syyllisyyttä siitä, että on jäänyt henkiin sodassa, kun vierellä mies toisensa jälkeen on kaatunut. Isabelin molemmat veljet ovat hekin menehtyneet samaisessa sodassa ja hän elääkin perhettä tukahduttavan surun keskellä vanhempiensa kanssa. Tom ja Isabel rakastuvat toisiinsa, he avioituvat ja Isabel muuttaa Janukselle Tomin kanssa. Heidän arkensa karulla majakkasaarella ei ole helppoa ja sitä pahentaa Isabelin kolmen raskauden päättyminen keskenmenoon. Haaksirikkoutunut vene ja sen mukanaan tuoma pieni lapsi muuttaakin pariskunnan elämän ja he alkavat kasvattaa lasta kuin omaansa. Lucy-vauva voimistuu, hänesta tulee hellitty ja rakastettu lapsi perheeseen. Vuodet Januksella kuluvat. 

Samaan aikaan Partageusessa rannikolla maakaupoilla ja työnteolla rikastuneen miehen tytär, lapsen oikea äiti Hannah Roennenfeld suree aviomiehensä Frankin kuolemaa ja muutamien viikkojen ikäisen pikkuruisen tyttärensä Gracen menetystä. Kaupunkilaiset ja poliisi säälivät kuihtunutta ja kärsivää Hannahia, kun tämä ei usko rakkaimpiensa kuolleen merellä. Syyllisyydentunnon ja eräiden sattumusten seurauksena Isabelin ja Tomin valhe Lucyn syntymästä ja hänen alkuperästään paljastuu vuosien päästä niin Hannahille kuin kaupungin muillekin asukkaille. Isabelin ja Hannahin äidinrakkaus Lucy-Gracea kohtaan joutuu koetukselle. Oikeudenmukaisuuden ja anteeksiannon rajoja koetellaan ja punnitaan. Tarinan käänteet saavat herkistymään ja kohtaus, jossa Lucy riistetään ensimmäisen kerran Isabelilta saa lukijan samaistumaan Isabelin tuskaan. Hyvä, etten huutanut junassa ääneen, että ette saa viedä Isabelin lasta. Hän on kärsinyt niin kovasti. Lucy tarvitsee äitinsä.     

Isabel painoi päänsä ja pujotti hiussuortuvan korvansa taakse. "Takaisin ei ole paluuta. Emme voi perua tapahtunutta emmekä muuttaa sitä, mitä olemme käyneet läpi", hän sanoi. Tom katsoi häntä vakaasti, mutta Isabel ei kohdannut miehen katsetta vaan sanoi hiljaa: Sitä paitsi, mitä enää on jäljellä?" "Jäljellä mistä?"
"Mistään. Mitä on jäljellä - meidän elämästämme?"

Romaanin liikuttava ja surullinen, mutta lempeän kaunis tarina rakkaudesta  muistuttaa lukijaa siitä, että ihmisellä voi olla tulevaisuus vain, jos hän ymmärtää, ettei voi muuttaa menneisyyttään. Syyllisyys ja epätoivo hälvenevät vasta, kun osaa antaa itselleen, mutta myös väärintekijöilleen anteeksi. Rakkautta on myös osata luopua silloin, kun luopumisen aika tulee. Kuka lopulta luopuu ja mistä - siitä lukija sinun on itse otettava selvää, kunhan varaat riittävästi nenäliinoja yöpöydän laatikkoon. 

M.L.Stedman
Valo valtameren yllä
suomentanut Leena Perttula
Karisto (2013)
s. 422

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Runebergin päivänä torttuja ja Fredrikan satuparaabeleja

Harva tietää, että J.L Runebergin tortuistaan tunnettu rouva Fredrika Runeberg oli myös kirjailija. Hän kirjoitti ruotsiksi ensimmäisen suomalaisen historiallisen romaanin Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä (Fru Catharina Boije och hennes döttrar) vuonna 1858. Kirja sijoittuu isonvihan aikoihin ja Hatanpään kartanoon Tampereelle, missä asuvat rouva Katarina ja hänen tyttärensä. Kirja löytyy kirjahyllystäni, mutta jälleen kerran minun on myönnettävä, että lukematta on. Lukulistalle siis - sille loputtoman pitkälle. 

Fredrika kirjoitti myös romanttisia satuparaabeleja eli vertauskuvallisia ja opettavaisia satuja ja tarinoita. Runebergin päivän kunniaksi päätin lukea muutaman Fredrikan tarinan teoksesta Piirroksia ja unelmia (Teckningar och drömmar 1861, suomentanut Tyyni Tuulio) samalla, kun runebergintortut paistuvat uunissa. Rouva Runebergin Piirrokset ja unelmat ovat hyvin eripituisia ja tasoltaan vaihtelevia tarinoita. Ne ovat aikakaudelle tyyppillisesti tunteellisia ja luonnonilmiöiden kautta kuvataan niin tunteita kuin ihmisiäkin. Nykylukijalle tarinat ovat jopa ylitunteellisia. Tarinoissa on erilaisia naiskuvia, ja monet niistä sijoittuvat kaukaisiin maihin. Ehkä siihen aikaa oli helpompi ottaa kantaa kaukaisten naisten kärsimyksiin kuin oman maan naisten tilanteeseen.

Kirjan eräs lyhyt opettavainen satu Kukkien hyöty kertoo kukkasista, jotka kasvavat mäennyppylällä. Kukat avautuvat nupulle auringon loistaessa. Etana kömpii paikalle ja arvostelee kukkia tyhmyydestä ja arvottomuudesta. Koreus on hänestä turhaa. Niinpä kukat eivät uskalla päästää kauneuttaan esille. Talon isäntä tulee paikalle renkeineen ja käskee rengin niittää ruohontupsun heinäksi eläimille: "Ja pienestä ruohontupsusta tuli heinää, ja se riitti melkein kokonaiseksi suupalaksi yhdelle lehmälle, ja niin saatiin oikein hyötyä noista turhanpäiväisistä kukista." Päivän opetus lieneekin Fredrikan hengessä, että jollekin toiselle vähäpätöinen asia, voi jollekin toiselle olla kultaakin kalliimpaa. On uskallettava nähdä asioiden monet puolet ja olla oma kaunis itsensä.


Runebergintortut  

200g voita
2dl sokeria
2 munaa
2dl vehnäjauhoja
60 g piparkakkuja
n. 80 g mantelijauhetta
1,5 tl leivinjauhetta
1,5 tl kardemummaa
0,5 dl maitoa

Päälle: vadelmahilloa ja sokerikuorutetta

Vaahdota pehmeä voi ja sokeri. Lisää munat yksitellen. Murskaa piparkakut. Sekoita kuivat aineet keskenään. Lisää jauhoseos vuorotellen maidon kanssa. Voitele ja korppujauhota muffinivuoat. Suosittelen käyttämään oikeaa muffinivuokaa, jonne sisälle laitetaan paperiset vuoat. Kumoa tortut jäähtyneinä ja koristele vadelmahillolla ja sokerikuorrutteella.



lauantai 1. helmikuuta 2014

Austenin englantilainen säätyläisromantiikka ei purrut

Tein kulttuuriteon. Luin elämäni ensimmäisen Jane Austenin romaanin Ylpeys ja ennakkoluulo. Luin sen työpaikan sadan klassikon lukupiiriä varten ja täytyy ihmetellä, että sain sen edes päätökseen. Oli nimittäin melko puuduttava lukukokemus. Odotin kiinnostavaa ja mukanaan vievää romanttista rakkaustarinaa, mutta ei - tylsiä tanssiaisten ja illallisten kuvauksia, pitkästyttävää kerrontaa kävelyretkistä puistossa, kahdenkeskisiä sivistyneitä keskusteluita ja karikatyyrisia henkilökuvia. 

Englanninkielinen alkuteos Pride and Prejudice ilmestyi vuonna 1813, ja ensimmäisen kerran Ylpeys ja ennakkoluulo ilmestyi suomeksi 1922. Se on Austenin pääteos ja kertoo 1700-luvun lopun pikkuporvarillisestä Bennetin perheestä. Kirjan päähenkilö on perheen toiseksi vanhin tytär Elisabeth Lizzy Bennet, joka kuvataan kirjassa älykkääksi, viehättäväksi ja tarkkanäköiseksi nuoreksi naiseksi. Bennetin perheeseen kuuluvat myös perheen kirjastoon vetäytyvä purevan huumorin omaava isä, hysteerinen ja ajoittain tyttärilleen puheillaan häpeää aiheuttava äiti ja neljä muuta tytärtä. Äitiä kuvaillaan kirjassa yksinkertaiseksi naiseksi, jolla on pienehköt älynlahjat, niukalti oppia ja epävakainen luonne. Äidin elämän päämääränä on vain saada kaikki viisi tytärtään naimisiin, sillä herra Bennet ei ole kovinkaan varakas, vaan hänen omaisuutensa käsittää vain maatilan, josta hän saa kahdentuhannen punnan vuositulot. Perheen äidin ja tyttärien suureksi epäonneksi maatila on sääntöperintötila, joten herra Bennetin kuoltua maatila ei suinkaan siirry vaimolle tai tyttärille vaan erään kaukaisen sukulaismiehen haltuun. Joten tyttäret on naitettava.   

Kirjan henkilöt ovat melko yksioikoisia, sillä he eivät kirjan aikana muutu tai kehity. Perheen vanhin tytär Jane kuvaillaan herttaiseksi, mutta pidättäytyväiseksi nuoreksi naiseksi, joka nauttii yleisesti arvonantoa monella suunnalla. Elisabeth sen sijaan on leikkisä, vilkas ja häntä pidetään huomiokyvyiltään terävänä ja luonteeltaan vähemmän mukautuvaisempana kuin vanhempaa sisartaan. Kirjassa vähiten huomiota saa perheen kolmas tytär, soittamisesta ja lukemisesta pitävä Mary, jota kuvaillaan tyttäristä vähiten kauneimmaksi ja hän päätyykin kirjan lopussa äitinsä seuraneidiksi ja vanhaksi piiaksi. Perheen nuorimmat tyttäret Kitty ja Lydia ovat vallattomia, väliin vaikeasti hallittavia, turhamaisia ja nuorten miesten vaikutuksille alttiita.         

Ylpeys ja ennakkoluulo alkaa seuraavasti: "On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton varakas mies tarvitsee välttämättä rinnalleen naisen." Siinäpä oikeastaan kirjan juonikin tulee tiivistettyä yhdellä virkkeellä. Kirja kertoo tyttärien avioliittohankkeista ja niissä onnistumisista. Porvarisperheen tyttäret valmistautuvat tanssiaisiin, kutsuihin, ajoittain kirjoitetaan kirjeitä suuntaan jos toiseenkin ja välillä matkustetaan maaseudulla - tarkoituksena vain ja ainoastaan avioitua. Kirja kertoo aika tavalla säätyläisnaisten elämästä ja asemasta tuohon aikaan. Bennetin tyttärien elämä on sidottua ja etukäteen suunniteltua. Austen kuvaakin terävänäköisesti tyttärien kasvatusta ja naisten asemaa pikkuporvarillisessa maaseutuyhteisössä. Kun perheen nuorin tytär Lydia karkaa erään sotilasrykmentin jäsenen herra Wickhamin kanssa, siitä seuraa häpeää perheelle ja kauhistelua sukulaisten ja lähipiirin kesken. Lukijalle tehdään selväksi, että Lydia ei voi tulla tekonsa takia avioliitossaan onnelliseksi. Minulle Lydia edusti kuitenkin kirjan kiinnostavinta hahmoa.

Elisabeth ja Jane tapaavat kirjan alussa Merytonin tanssiaisissa herra Bingleyn ja hänen ystävänsä aatelisen herra Darcyn. Bingley ja Jane ihastuvat toisiinsa, mutta kirjan aikana heidän välilleen ja rakkauteensa tulee mutkia matkaan, joita aiheuttavat niin Janen pidättyväisyys kuin muiden kirjan henkilöiden toimet. Kirjan nimi Ylpeys ja ennakkoluulo sen sijaan kuvaa Elisabethin ja herra Darcyn suhdetta. Darcy on välinpitämätön ja ylpeä mies, ja Elisabeth suhtautuu häneen aluksi ennakkoluuloisesti. Darcyn ylpeyttä toistetaan kirjassa moneen otteeseen. Vähemmälläkin lukija uskoisi Darcyn ylpeäksi. 

Kirjassa tarkastellaan Elisabethin ja Darcyn tarinan avulla myös luokkaeroja. Suku pitää Darcya liian varakkaana ja säätynsä puolesta liian hyvänä heikommista lähtökohdista tulleelle Elisabethille. Rakkaus ei kuitenkaan kysy asemaa tai säätyä. Elisabethin ja Darcyn suhdetta voi hyvällä syyllä sanoa kirjallisuuden yhdeksi unohtumattomista rakkaustarinoista. Valitettavasti minusta sen hehkua on himmentänyt nämä kaksisataa vuotta. 

Elisabeth oli liian hämillään kyetäkseen sanomaan sanaakaan. Lyhyen tauon jälkeen hänen seuralaisensa jatkoi: "Te olette liian ylevämielinen voidaksenne leikitellä kanssani. Jos tunteenne ovat samanlaiset kuin viime huhtikuussa, pyydän teitä heti sanomaan sen minulle. Minun tunteeni ja toiveeni ovat muuttumattomat, mutta yksikin sananne riittää vaientamaan minut tässä asiassa ainiaaksi." Elisabeth, joka tunsi olevansa vielä tavallistakin enemmän hämmentynyt ja levoton, pakottautui nyt puhumaan. Hän antoi herra Darcyn ymmärtää - tosin sanoja tapaillen - että hänen tunteensa olivat niin täydellisesti muuttuneet tuosta ajasta lähtien, johon Darcy oli viitannut, että hän kiitollisena ja iloisena otti vastaan tämän vakuutukset.    

Ei ole Darcysta ja Elisabethista Romeoksi ja Juliaksi. Ehkä katson seuraavaksi kirjasta tehdyn elokuvan, jos se saisi minut rakastumaan henkilöihin. Ja onhan kirjasta tehty myös zombieversio. Ehkä se laittaisi nauruhermotkin koville.  

Jane Austen
Järki ja tunteet. Ylpeys ja ennakkoluulo
Suomentanut Aune Brotherus
WSOY (1996)
s. 496