Jalin suklaatehdas opettaa kohtuutta

Kuopukseni toivoi, että luen hänelle iltasatuna Roald Dahlin Jali ja suklaatehdas -kirjan, sillä hän kuunteli päivisin samaa kirjaa äänikirjana päiväkodissa ja levy kuulemma pätki välillä. Luin siis pojalleni muutaman luvun illassa kirjaa ääneen - minä en onneksi kuulemma pätkinyt. Olen lukenut kaikille kolmella pojalleni paljon lastenkirjoja - välillä on ollut aikoja, kun olemme lukeneet enemmän ja välillä aikoja, kun niitä on luettu vähemmän. Saattaa olla, että kahdelle vanhemmalle pojalle on luettu liikaakin, sillä nykyään kumpaakaan ei kiinnosta mitenkään erityisemmin kaunokirjallisuuden lukeminen. Toivon, että kunhan ikää tulee enemmän ja teinivuodet jäävät taakse, pojat taas innostuisivat lukemaan vapaaehtoisesti. Perheessämme on kaksi huoltajaa, joten yleensä meillä on kesken sekä isän että äidin iltasatukirja. Usein tuleekin kysyttyä lapselta, kumpaa tänään luetaan äidin vai isän kirjaa.

Kirjojen lukeminen ääneen on hyvä keino pysähtyä päivän päätteksi, viettää yhteistä aikaa ja sylitellä. Lisäksi kirjoista nousevista asioista voi jutella yhdessä. Tällä kertaa poikani saattoi myös kertoa minulle, mitä seuraavassa luvussa tapahtuu ja oltiinko päiväkodissa edellä vai jäljessä. Lopulta muutamaa päivää ennen kirjan loppuun lukemista, lapsi ei malttanut olla enää paljastamatta, miten teos päättyy ja mitä Jalille ja hänen perheelleen lopulta tapahtuu.

Ääneen lukeminen ei ole vain mukavaa yhdessäoloa, vaan siihen liittyy myös lukuisia muitakin hyötyjä.

1. Ääneen lukeminen vahvistaa lapsen ja vanhemman suhdetta ja lisää keskinäistä vuorovaikutusta.
2. Lukemalla lapselle voi kehittää turvallisia rutiineja arkeen. Iltasatu rauhoittaa ja auttaa lasta keskittymään. 
3. Lukemalla lapselle ääneen voidaan saada lapsi kiinnostumaan lukemisesta, lapselle tulee luonteva ja innostunut suhde kirjallisuuteen ja tekstien maailmaan. 
4. Ne lapset, joille on pienestä pitäen luettu, omaavat laajemman sanavaraston ja paremmat kielelliset taidot kuin ne lapset, joille ei ole luettu. Ääneen lukeminen kehittää ja parantaa lapsen kielen oppimista ja mielikuvitusta.

Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory) on eräs Roald Dahlin kuuluisimpia ja tunnetuimpia lastenkirjoja. Se ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi 1971. Kirjassa pikkuinen Jali asuu köyhän perheensä, johon kuuluvat äiti, isä sekä isoisä Justus ja Eetu sekä isoäidit Justiina ja Elviira, kanssa pienessä, huonokuntoisessa ja ahtaassa talossa kaupungin laidalla. Isovanhemmat ovat vanhoja, sairaita ja raihnaisia ja vain Jalin isä käy töissä ansaitsemassa perheelle rahaa. Perhe onkin rutiköyhä, eikä raha riitä edes kunnon ruokaan. Kerran vuodessa perhe hemmottelee Jalia antamalla tälle syntymäpäivälahjaksi suklaalevyn, jonka tämä saa syödä ihan itse.

Kaupungissa, jossa Jali asuu, on ihmeellinen ja satumainen Villi Vonkan suklaatehdas. Tehtaan omistaja, upporikas ja hieman outo herra Vonkka päättää järjestää kilpailun, ja kilpailun viidelle voittajalle perheineen hän aikoo paljastaa suklaatehtaansa salaisuudet ja kutsua heidät lumoavalle kierrokselle salattuun tehtaaseensa. Päästäkseen sinne pitää vain löytää yksi viidestä kultaisesta pääsylipusta, jotka ovat kätkettyinä tavallisiin suklaalevyihin ympäri maailmaa.


Jali ja suklaatehdas -kirjan myötä kävimme kuopukseni kanssa monta kiinnostavaa ja hedelmällistä keskustelua. Yksi niistä jäi erityisesti mieleeni. Eräs kultaisen pääsylipun lunastava lapsi on vanhempiensa pilalle hemmottelema Marina Hillo, jonka isä ostaa kaikki löytämänsä Vonkan suklaalevyt, jotta tytär pääsee palkintomatkalle tehtaaseen ja saa loppuelämäkseen makeaa mahan täydeltä. Poikani mielestä Marinan isän toiminta ei ollut ollenkaan reilua, minkä jälkeen mietimme yhdessä sitä, mikä on oikein, mikä väärin ja miksi on tärkeätä pysyä kohtuudessa, eikä haluta aina kaikkea.

Kuten saduissa tuppaa käymään, Jali ja suklaatehdas -kirjassakin, ahneille, epämiellyttäville, töykeille, ilkeille ja kaikkeen tyytymättömille lapsille käy kalpaten ja hyväsydämisyys palkitaan monin verroin. Sitä ennen ehtii tapahtua monta jännittävää asiaa ja lapsi tutustuu kummallisiin laulaviin Umppa-Lumppiin, tehtaan arvaamattomiin laitteisiin ja saa maistiaisen suklaatehtaan makeasta maailmasta.    



Roald Dahl
Jali ja suklaatehdas
Otava (2009)
Kuvittanut Quentin Blake
Aila Nissisen suomennoksesta muokannut Peikko Pitkänen
s. 187

Pursotettavat kaneliässät - tällä kertaa kanelikolmosina

Asetuin ehdolle OAJ:n valtuustovaaleihin Kanta-Hämeen vaalipiirissä OAJ-YSI -piirissä. Sähköinen ennakkoäänestys käytiin 12.-23.2.2014 ja varsinaiset vaalipäivät ovat nyt ensi viikolla maanantaina ja tiistaina 24.3-25.3.2014.

Yleissivistävien opettajien YSI-piirillä on 92 valtuustopaikkaa, joita tavoittelee 208 ehdokasta. Kanta-Hämeen vaalipiirissä on kahdeksan ehdokasta. Itse olen Kanta-Hämeen aineenopettajien vaaliliitossa. Kaikki ehdokkaat löytyvät täältä. 

Opettajien ammattijärjestön valtuusto on järjestön ylin päättävä elin, johon valitaan 150 valtuutettua. Se valitsee OAJ:n puheenjohtajan, hallituksen ja päättää strategiasta, tavoitteista ja muista OAJ:n jäsenille tärkeistä asioista. Valtuusto päättää myös talousarviosta, toimintasuunnitelmista ja vahvistaa toimintakertomuksen sekä tilinpäätökset. Valtuusto kokoontuu Helsingissä kaksi kertaa vuodessa muutaman päivän ajan, ja sen toimikausi on neljä vuotta. 

Huomenna järjestetään siis uurnavaali työpaikallani. Senpä takia päätin pilke silmäkulmassa leipoa työkavereille kaneliässiä. Tein niistä kuitenkin kolmosia, koska vaalinumeroni on kolme. 

Muistathan opettaja vaikuttaa vaaleissa, vihjeen löydät pikkuleivissä. 

(JK. Oikea muotohan on tietysti pikkuleivistä, mutta mielikuvitukseni ei nyt oikein sykkinyt, onneksi runokielessä myös muodon rikkominen on sallittua.) 

Taikina (n. 90 pikkuleipää):

400 g margariinia
2,5 dl sokeria
2 kananmunaa
8 dl vehnäjauhoja
2 dl perunajauhoja
2 tl leivinjauhetta
4 tl vaniliinisokeria

Lisää lopuksi juoksevaa margariinia sen verran, että taikinasta tulee paremmin pursottottuvaa.

Päälle: sokeri-kaneliseosta

Pehmitä margariinia löysäksi mikrossa ja vatkaa se sokerin kanssa. Lisää munat yksitellen vatkaten. Yhdistä kuivat aineet, ja sekoita ne taikinaan. Lisää tämän jälkeen juoksevaa margariinia ja vatkaa se taikinan sekaan. Margariinin määrä riippuu käytettävästä pursottimesta. Kannattaa kokeilla pursottimella, millainen taikina tulee siitä helposti läpi.

Pursotin itse tähtikuvioisella 11 millimetrin tyllalla. Voit pursottaa mieleisiäsi kuvioita esimerkiksi lukuja, ässiä tai vaikka kirjaimia. Itse pursotin kolmosia.

Ripottele pinnalle sokeri-kaneliseosta (3/4 dl sokeria ja 2 tl kanelia). Paista 200 asteessa toiseksi ylimmällä tasolla noin 8 minuuttia. Itse lisäsin kanelia vielä pikkuleipien paistamisen jälkeen, jolloin sain niihin lisää väriä.

Ohjeen olen poiminut netistä eri lähteistä ja lehdestä soveltamalla.

Nyt jännittää. Ei tosin vaalien tulos. Ne menevät miten menevät - omalla painollaan. Sen sijaan jännitän, miten ihmeessä saan kannettua pikkuleivät ehjinä Tampereelta Hämeenlinnaan. Olisi mukava tarjota työkavereille muutakin kuin muruja. Jännäksi menee...

Lausukaa paranoid (jos kovaksikeitetty dekkari kiehtoo)

Harri V. Hietikko oli minulle aivan uusi kirjailijatuttavuus, vaikka hän on aiemmin kirjoittanut näytelmiä, johtamisoppaan, joka muuten perustuu Taru sormusten herra -kirjaan ja kolme dekkaria, joista ensimmäinen Kadonnut Hamlet on ollut jopa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana.

Niinpä minulla ei ollut mitään erityisempiä odotuksia, kun tartuin Hietikon uusimpaan rikosromaaniin Lausukaa paranoid. Kirja alkaa vaikuttavalla - jopa vastenmielisellä - kohtauksella, jossa kirjan päähenkilö, nimetön, lain väärällä puolella liikkuva, tiedonhankkijana ja yksityisiltä ihmisiltä toimeksiantoja hankkiva, minäkertoja hoitaa yhden toimeksiantonsa Tampereella väkivaltaisesti kuntoon. Kirjan voi ajatella kuuluvan samaan kovaksikeitetyn dekkarin lajityyppiin Reijo Mäen Varesten ja Harri Nykäsen Raidien kanssa, mutta poikkeaa niistä kuitenkin merkittävästi - edellisten päähenkilöt vaikuttavat kovin haaleilta verrattaessa niitä Hietikon säälittömään ajattelijaan ja toimijaan.   

Lausukaa paranoid on ensimmäinen osa Hietikon uusinta Biker-saagaa eli Rammstein-trilogiaa. Se sijoittuu Tampereelle, mikä tuo kirjan sivuille todellisuudesta tuttuja katuja ja kulmia. Päähenkilö palaa Harley Davidsonillaan Tampereelle, josta on joskus lähtenyt ja jossa on paljon muistoja - kipeitäkin. Päähenkilön menneisyyden kipukohtiin vihjataan tarinan edetessä. Päähenkilö asettuu Rieväkylään, perustaa sanojensa mukaan tukikohtansa, toimistonsa ja liiketoimintansa Mansinster Cityyn. Kirjan kuvaama yhteiskunta muistuttaa kuitenkin jotakin muuta kuin minulle tuttua ja turvallista Tamperetta. Yhteiskunta, jossa päähenkilö elää, on syntinen, synkkä ja kova, eikä se toimi. Rikosten määrä on rajussa kasvussa. Kirjassa on vahva yhteiskuntakriittinen ote ja päähenkilön voi nähdä korjaavan yhteiskunnan valuvikoja - sillä pahan on saatava palkkansa, eikä poliisista ole siihen.       

Yhteiskuntakritiikkiä voi kirjassa nähdä edustavan myös joukkosurman, josta varsinainen tarina alkaa. Päähenkilö saa toimeksiannon Juulia Volkovalta - ravintolassa joukkosurman tehneen venäläissyntyisen pojan - äidiltä. Hänen tulee löytää Petrus-pojan entinen tyttöystävä Noora Pisto. 

Sitten Juulia V käänsi katseensa kohti minua ja alkoi puhua toimeksiantoni bisnespuoleen liittyvistä yksityiskohdista. Hän puhui rahasta, massista, fyffestä. Hän puhui siitä, kuinka tulisi raottamaan hillopurkkinsa kantta.        

Noora löytyy melko vaivattomasti, mutta löytymisestä ei seuraa kuin väkivaltaa ja uusia ongelmia. Väkivallan ja toiminnan täyttämän kirjan sivuilla on myös hitunen rakkautta. Sellaista rikosromaanille tyypillistä rakkautta: sopivasti satuttavaa ja mystistä. Päähenkilön rakastettu Gudrun on kaunis, tietokoneet hallitseva opettaja - vaarallinen nainen, jossa on yhdistyy niin hyvä kuin pahakin, korkeat korot ja nahka-asu sekä päähenkilön menneisyyden haamut.

Lepäilin G.n sylissä ja kuuntelin häntä. Hänen sanojaan ja hänen ääntään. Ja hänen äänensä kietoi minut itseensä ja kuljetti yötuulen, meren ja kyynelten suolaiseen tuoksuun ja sen taaksekin, enkä olisi halunnut palata sieltä. Sitten sanoin ehkä rakastavani häntä.Hän sanoi ehkä vihanneensa minua jo kauan.    

Kirjan kieli on iskevää ja sopii lajityyppiin kuin nakutettu. Iskevyys syntyy lyhyistä virkkeistä. Kirjassa ei juuri kuvailla asioita, vaan teksti rakentuu päälauseiden ja tiiviin dialogin varaan. Vaikka kirjan muoto on niukka, niukkuus ei näy sisällössä tai juonessa. Hietikko rakentaa persoonallisen kielensä, karismaattisen päähenkilönsä sekä muutamien kiinnostavien sivuhenkilöiden kautta tarinaan jännittävän ja loppua kohti tykittävän juonen, jossa on yllättäviäkin käänteitä.  Lopussa tarinan aukot sidotaan taitavasti yhteen. 

Lausukaa paranoid saa lukijan odottamaan jatko-osia ja painamaan kovemmin kaasua. Enkä ihmettele, jos kirja löytää tiensä nopeasti myös elokuvateattereiden kankaalle. 

Harri V. Hietikko

Lausukaa paranoid (2013)

Johnny Kniga

s. 223

      

Minidonitseja donitsikoneella

Hävettää myöntää, mutta omistan mitä kummallisempia keittiökoneita. Meiltä löytyy perussetin - kahvinkeittimen, vatkaimen, leivänpaahtimen ja sauvasekoittimen lisäksi monitoimikone (tosin vanha ja korjattu), espressokeitin, jäätelökone, voileipägrilli, smoothiemaker eli pirtelökone, kakkutikkarikone sekä vohvelirauta. Nyt tosin löytyy myös minidonitsikoje, sillä hankin sellaisen viime viikolla netistä, kun halusin tehdä donitseja pojan syntymäpäiville kuitenkaan leikkimättä rasvan kanssa. 

Donitsiohjeen löysin Ullan Elämä makeaksi -blogista ja kuten Ullakin siellä toteaa, koneella on helppoa, nopeaa ja vaivatonta tehdä donitseja. Tein kaksinkertaisen annoksen ja niitä tuli koneella 50 kappaletta. Ullan ohjeen mukaan donitseja tulee 16 eli ilmeisesti oma koneeni teki vielä minimpiä donitseja kuin alkuperäisen ohjeen kone. 

Donitsit (50 kpl): 

4dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
2 tl vaniljasokeria
0,5 tl suolaa
2 dl sokeria
100g sulatettua leivontamargariinia
2 dl maitoa
2 kananmunaa

Sekoita kuivat aineet keskenään. Sulata margariini. Sekoita kaikki aineet sekaisin vatkaimella. 

Itse laitoin tämän jälkeen taikinan isoon minigrip-pussiin ja leikkasin yhdestä nurkasta palan pois. Kädet pysyivät siisteinä ja pursottaminen koneen donitsiaukkoihin oli helppoa. Muutaman minuutin paistoaika riitti omalla koneellani. 

Lopuksi koristelin donitsien yläpuolen, joka jäi vaaleammaksi kuin alapuoli, sulatetulla tummalla suklaalla ja valkosuklaalla sekä vaaleanpunaisella vesi-tomusokerisekoituksella sekä erilaisilla nonparelleilla. 

Kaikki donitsit menivät parempiin suihin. Syntymäpäivien päätyttyä söin itse yhden valkosuklaapäällysteisen ja hyvää oli. Tämä kone ei jää kyllä kaappiin pölyttymään. Sen verran yksinkertaista ja hauskaa donitsien paistaminen kojeella oli.     

Simpsons-kakku persikkamoussella

Minulla on ollut tarve tehdä kolmen poikani synttäreille joka vuosi jonkinlaisia teema- tai kuviokakkuja - ihan vanhimman pojan yksivuotissynttäreistä lähtien. On ollut pupu-, käärme-, muumi-, juna- ja autokakkua, hämähäkinverkkoa, Angry Birdsia ja legoa - mitä mieleen kulloinkin on juolahtanut. Pojat ovat myös itse oppineet hyvissä ajoin pyytämään, millaisen kakun ovat syntymäpäivilleen halunneet. 13-vuotias toivoi tänä vuonna kaverisynttäreilleen Simpsons-kakkua. Niinpä pyöräytin Homerin.

Homerin pohja on tehty kahdesta kääretorttupohjasta, välissä on persikkamoussea ja mansikkasosetta. Päällä kermaa, valkoista sokerimassaa ja keltaista marsipaania. 

Kääretorttutaikina kahdelle pellille:

6 munaa
4 dl sokeria
4 dl vehnäjauhoja
4 tl leivinjauhetta
1 dl maitoa

Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi. Yhdistä jauhot ja leivinjauhe. Seulo jauhoseos varovasti vaahtoon. Lisää maito. Sekoita maito varovasti sekaan. Levitä taikina kahdelle uunipellille. Paista pohjaa uunin keskiosassa 250 asteessa noin 5-7 minuuttia. Kumoa pohja sokeroidun leivinpaperin päälle. Laita toinen pellillinen uuniin.

Leikkaa pohjista sopivankokoinen pala ja yhdistä molemmista pohjista jäljelle jääneet puolikkaat yhdeksi keskikerrokseksi. Hieman pohjaa jää yli.   

Valmista persikkamousse. Moussen ohjeen olen aikoinani ottanut talteen Ullan unelma leivontaohjelmasta televisiosta. Tähän sitä on hieman muokattu.

Persikkamousse: 

7 liivatelehteä
purkki persikoita n. 250-300 g
3 dl Flora vispiä
200 g maustettua sitruunarahkaa
5 rkl tomusokeria
3 rkl persikkalientä

Laita liivatteet kylmään veteen likoamaan. Soseuta persikat sauvasekoittimella. Vaahdota kerma ja sekoita siihen rahka. Mausta tomusokerilla. Purista liivatteista vesi ja lisää ne mikrossa kuumennettuun persikkaliemeen. Sekoita huolellisesti. Kaada neste varovasti kerma-rahkavaahtoon ja lisää lopuksi soseutetut persikat. Sekoita tasaiseksi.

Kastele kakun kerroksia lopulla persikkaliemellä. Laita vaahtoa sopiva määrä ensimmäiseen väliin. Toiseen väliin lisää esimerkiksi sauvasekoittimella soseutettuja mansikoita (hieman sokeria mukana) ja mansikkakerroksen päälle taas persikkamoussea. Persikkamousse on itsessään melko mietoa, joten se mielestäni kaipaa mukaansa jotakin muutakin makua. Lopuksi laita kakku hyytymään jääkaappiin useammaksi tunniksi. 

Homer: 

Vatkasin lopun Flora vispin (2 dl), lisäsin sokeria ja levitin kerman kakun päälle. Tomusokeroidulla pöydällä kaulitsin keltaisen marsipaanin ja leikkasin siitä veitsellä Homerin pään. Apuna käytin poikani koulussa piirtämää kuvaa. Leikkasin silmät ja suun alueen valkoisesta sokerimassasta. Nostin pään varovasti kakun päälle. Reunustin pään lakritsilla. Silmiksi laitoin suklaapallot.  

Juuri ennen tarjoilua heittelin reunoille nonparelleja tuomaan väriä.

Päivänsankari ja hänen ystävänsä näyttivät ainakin tykkäävän kakusta. Itse olin tyytyväinen kakun tasaisiin kerroksiin ja hyvään leikkautuvuuteen.  

Juoppohullua kakkahuumoria

Juha Berg elää Juoppohullun päiväkirjassa (2001) nuoren miehen unelmaa. Pimppua (opin termin muuten kirjasta ja aika paljon muitakin synonyymeja toosalle) on tarjolla, kirkasta ja keskiketterää (taas opin uutta) tuntuu riittävän, eikä työt paina tai jos painaa, niin korkeintaan jouluna muutaman päivän ajan, kun kantaa työksen joulukuusia naisten koteihin ja samallahan saa painaa myös niitä naisia.

Keskisuomalaisen sadan klassikon listalle on päätynyt myös Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirja (2001). Työpaikan lukupiirissä päätimme viime kerran päätteeksi marssia koulun kirjastoon ja varata neljä Juoppista - siinä kun oli vähemmän sivuja kuin Jotunin Huojuvassa talossa. Oli siinä kirjaston tädillä pokassa pitelemistä, kun maisterisrouvat juoppiksensa tilasivat. Tiedän, ihan typerä syy valita kirja sivumäärän perusteella, mutta toisaalta pitihän meidän tutustua myös alatyylin edustajaan, kun se kirja kerran sillä listalla oli ja myös siihen kirjallisuudenlajiin, josta monet nuoret tykkäävät, miksi siis syykin ei olisi sama. Eräs ysiluokkalainen poika sanoi minulle kuullessaan, että luen Juoppohullun päiväkirjaa, että se on vitun hyvä kirja. Juuri näillä sanoilla. Nyt luettuani kirjan voin sanoa, että se voisi olla sitä, jos siinä olisi 360 sivun sijaan 200 sivua vähemmän sitä itseään. 

Lukukokemuksena Juoppohullun päiväkirja oli avartava. Oli nimittäin avartavaa huomata, millainen lukija ja ihminen olen. Minusta kääriytyi esiin häpeilevä siveyden sipuli. Junassa huomasin lukevani kirjaa siten, etteivät kirjan kannet näy. Kirjan välissä pidin Tampereen taidemuseon esitettä, jonka lykkäsin konduktöörin tullessa nopeasti kirjan sivuille, etteivät hävyttömät kuvat vain paljasta, mitä kirjaa olen lukemassa. Ruuhkabussissa kaivoin kirjan varovasti laukusta ja asettelin repun sopivasti polvien päälle, etteivät kirjan kannet paljasta, millaista roskakirjallisuutta repustani kaivoin. Olisihan se ollut noloa, jos joku tuntematon vieruskaveri, jota en koskaan enää tapaa, lukisi olkani yli ja toteaisi mielessään, että onpa keski-ikäisellä tädillä outo kirjavalinta. Jokuhan olisi saattanut pitää minua vaikka idioottina. Ja eihän se nyt käy päinsä. Olen sivistynyt, koulutettu... 

Itse teos on huonon maun, örvellyksen ja kakkahuumorin tiukka yhdistelmä. Liian tiukka ainakin minulle. Teos nauratti minua ajoittain, mutta jotta huumori olisi hauskaa, siinä pitäisi olla vivahteita, eikä saman toistaminen sivu sivun perään ole millään tavoin huvittavaa. Kirjassa on liikaa erilaisia eritteitä, viinalla läträämistä ja naimista. Näistä samoista syistä kirja on ilmeisesti kärjessä isänpäivälahjalistoilla ja kulunut lukijoiden käsissä. Kirjan henkilöhahmot ovat surkuhupaisia ja jopa osittain sympaattisia. Pikku-Juha on väärinymmärretty, ylivilkas ja vireä mies, joka onnistuu lähes kaikessa myös tyttöystävän hankinnassa ja hänen tyydyttämisessään. Lisäksi Juha vaikuttaa fiksulta, kun häntä vertaa hänen ystäväänsä Kristianiin, joka on tyhmä kuin saapas tai hänen natsisympatioita tuntevaan ystäväänsä Mikaeliin. Juhalla on asenne, että hänelle ei vittuilla. Muuten lentää televisio ikkunasta tai virtsasuihku postilaatikosta. 

Kirja on oman aikakautensa tuote ja nykylukijalle Bill Clintonin aikakausi Monicoineen, Häkkisen maailmanmestaruus, markat ja aika ennen kännykkää tekevät kirjasta vanhentuneen. En ole ennen ajatellut, että jokin kirja kaipaisi päivittämistä, mutta tämän kirjan kohdalla sekin kävi mielessä.  

Eilen lukupiirissä keskustelimme kirjasta. Pohdimme muun muassa sitä, miksi kirja on valittu sadan klassikon listalle. Tekeekö siitä klassikon se, että sitä on myyty yli 100 000 kappaletta vai se, ettei kirjailijaa kaikista teoksistaan huolimatta ole kelpuutettu kirjailijaliiton jäseneksi kirjallisen näytön puuttumisen vuoksi? Emme lopulta oikein päässeet selville, mikä tekee Juoppohullun päiväkirjasta klassikon. Vai onko törkyhuumorin kulttiklassikko, kuten takakannessa sanotaan, lopulta klassikko ollenkaan?  

Lukupiiri-istuntomme muuttui kyllä itsessään klassikoksi. Siemailimme koulun opehuoneessa töiden päätyttyä kirkasta (kivennäisvettä) ja lämmitimme lihapiirakat. Päädyimme siihen, että aprillipäivään päättyvässä teoksessa on kolme kirkasta teemaa. Se, mitkä ne ovat, jääköön paljastamatta. Lukija kyllä löytänee ne kirjasta melko helposti. Kirja päättyy aprillipäivään. Kirjailija Vuorinen lieneekin naureskellut jo useamman vuoden matkalla pankkiin - sekä teos että sen lopetus täyttävät aprillipilan tunnusmerkit. Miksi valitsimme teemaruuaksi lihapiirakat selviää, jos lukee kirjan ja jos ei meinaa millään jaksaa lukea, voi suosiolla kurkistaa sivulle 175.    

Juha Vuorinen

Juoppohullun päiväkirja (2008)

Diktaattori-kustannus

s. 360

Pispalalainen pihapiiri säröilee, suruilee ja selviää

”Siellä he kulkevat tähtien rivissä / kirkasta vanaa, / isä ja äiti, peräkanaa. / Sieltä he katsovat kotoista mäkeä, / kissoja, koiria, tuttua väkeä, / viittoen, luikaten parhaansa mukaan, / ettemme loukkaisi Pispalan kivissä / jalkaamme kukaan.” 

Katkelma on Lauri Viidan runosta Alfhild, joka on julkaistu kokoelmassa Betonimylläri (1947). Viidan runon säkeiden mukaan on nimetty myös tamperelaisen esikoiskirjailijan Kristiina Harjulan romaani Pispalan kiviä (2013). Pispalan kiviä -romaanissa kuvataan pienen Raili-tytön näkökulmasta perheen hajoamista, sodanjälkeistä sukupolvea sekä pispalalaista arkista työläiskaupunginosan elämää 1950-luvun Tampereella.

Railin äiti Mirjami ilmaantuu pienen lapsen ja matkalaukun kera Pispalan Rinnekadulle Railin isän Aimon äidin eli mummun pihaan eräänä alkukesän päivänä sireenien aikaan ja ilmoittaa Tampereen murteella tulleensa: "Mää sitten tulin." Mirjami asettuu Aimon ja tyttärensä kanssa mummun kivijalkakaupan yläkertaan vinttikamariin. 

Aluksi Railin elämän täyttävät isä, äiti ja Pispala. Isä kulkee vakosamettihousuissa, musta baskeri päässään, soittaa haitaria ja rakastaa Railin äitiä. Äiti käy töissä Suomen Trikoolla, vaikka vihaakin tehdasta ja sen ääniä ja yrittää sopeutua Pispalaan, vaikka kokeekin, ettei ole tervetullut. Railista tuntuu kesältä, sireenit tuoksuvat ja Tiikerihai soi. Öisin saattaa pelottaa. Raili kuulee pimeässä käärmeiden sihinää, herää isän öisiin huutoihin tai äidin selittämättömiin itkuihin. Kun Raili kysyy huutoöinä äidiltään, mikä isällä on, toteaa äiti tyynesti: "Se oli taas sorassa." Railin elämänpiiri laajenee, kun pihapiiriin muuttaa uusi perhe kahden tyttärensä, Marketan ja Anna-Liisan, kanssa. Lapsuuden päivät täyttävät nyt leikit naapurin likkojen Maarun ja Linnun kanssa: "Alkoi uusi elämä. Se syntyi joka aamu uudelleen: tuutteko leikkiin, otatteko mua, ja joka päivä otettiin ja oltiin ja alettiin." Oltiin vuorotellen Taika-Jim ja Siiri Rantanen, leikittiin pirssiä  tai mentiin ulkkiin. Sitten pihaan ja elämään saapuu Eedit ja mikään ei ole enää kuin ennen.

Eedit on taiteilija, jolla on patellavyö ja Lana Turner -housut. Hän polttaa tupakkaa ja tuo Pispalaan Pariisin. Eeditin naurukin on erilaista. Se on kutsuvaa, kepeää ja viettelevää. Eeditin maailmassa rajat kaatuvat, ja kaikki on mahdollista. Eedit tarjoaa vapautta ja edustaa unelmia. Eräänä päivänä Eedit on poissa. Niin on moni muukin asia. Niin iloja kuin surujakin tarkastellaan romaanissa nuoren kasvavan Railin silmin, eikä tämä aina ymmärrä, mitä ympärillä tapahtuu ja miksi. 

Eeditista tulee Railin lapsuuden musta aukko, josta ei juuri puhuta. Äiti ja isä eivät kumpikaan ole enää entisellään ja pieni lapsi yrittää tasapainoilla katkeruuden, epätoivon, ihmetyksen - uuden sekä vanhan välillä. Mummu pitää arjen pystyssä. Mummu kutsuu Railia kultasilmäksi, oravaiseksi, mummun reippaaksi tytöksi. Mummu asettaa säännöt ja mummu silittää uneen. Välillä mummu puhuu marinaäänellä, jota Raili vihaa, välillä hän taas paikkaa rikkimenneen koululaukun. 

Äitevainaa, mummu huokasi aina vähän narisevalla ja laahaavalla äänellä. Huokaisu sisälsi jotakin sellaisesta maailmasta, mikä oli mummun oma ja mihin Raililla ei ollut pääsyä. Railia nauratti, kun hän ajatteli mummua lähtemässä kotimökistään jakkara kainalossa. Äkkiä mikään ei tuntunut niin tärkeältä kuin mummu ja mummun rahi.     -  Sen otin minkä sain, mummu muisti taas sanoa, ja Railin maailma muuttui mummuksi ja mummun kokoiseksi. 

Harjula on 65-vuotiaana melko iäkäs esikoiskirjailijaksi, ja kirja  pohjautuu lukemieni haastattelujen perusteella osin Harjulan omiin lapsuudenkokemuksiin Pispalassa. Onpa kirjailijan omakin mummo pitänyt kivijalkakauppaa Pispalassa. Lapsen näkökulman käyttö tuo tapahtumiin, miljöökuvaukseen ja henkilöihin uskottavuutta. Oman viehättävän lisänsä Railin kasvutarinaan tuo taitavasti käytetty Tampereen murre. Tamperelaisen kannattaakin kirja jo pelkästään murteen takia lukea. Tarinan haikeus ja surumielisyys koskettavat, mutta Harjula onnistuu kuvaamaan elämänmenoa Pispalassa siten, että siitä syntyy toiveikkuutta ja lämmin vire. Kirjan kuvaama pihapiiri, yhteisöllisyys sekä lämpö, joka henkilöistä välittyy, muistuttaa minua Aapelin Pikku Pietarin pihasta. Pietari Jormalaisessa ja pikku-Railissa onkin paljon samaa, eikä 20-luvun kuopiolainen puutalomiljöö juuri poikkea 50-luvun Pispalan pihoista - ainakaan kirjan sivuilla.       

Kristiina Harjula
Pispalan kiviä 
Karisto (2013)  
s. 204

Laskiaissunnuntain laskiaispullat

Maaliskuun 2. päivä ja pihassa näyttää huhtikuulta. 

Vietimme viikon talviloman Rukan hangilla hiihdellen ja lasketellen. Eilen illalla saavuimme takaisin kotiin lumettomaan Etelä-Suomeen. Käväisin myöhään illalla vielä ruokakaupassa hakemassa jotakin syötävää aamuksi jääkaappiin. Tänä aamuna jääkaapissa ei siis ollut juuri muuta kuin valo ja aamupalatarvikkeet. Onneksi jääkaapista löytyi kuitenkin vähän voita ja pari kananmunaa, että saatoin tehdä pullataikinan laskiaisen kunniaksi. Varsinaista laskiaisriehaa tosin ulkona ei voi viettää, sillä lunta ei ole nimeksikään. Pulkat ja stigat jäivät tänään kyllä talon reunustalle. Saapa nähdä, voiko ne jo lopullisesti kantaa varastoon vai tuleeko vielä lunta. 

Tässä pienen pieni laskiaspullataikina. Taikinasta tuli 11 pullaa, jotka kaikki ovat jo tässä vaiheessa, kun kirjoitan tätä blogia kadonneet parempiin suihin.  

Pullataikina:

2,5 dl maitoa
1 ps kuivahiivaa
1 kananmuna
1 dl sokeria
1 tl kardemummaa
1/2 tl suolaa
n. 7,5-8 dl vehnäjauhoja
100 g voita

Voiteluun: kananmuna
Päälle: raesokeria tai tomusokeria

Täytteeksi: mansikoita ja kermaa

Lämmitä maito mikrossa 42-asteiseksi. Sekoita hiiva pieneen määrään jauhoja. Lisää hiivaseos maitoon. Lisää muna, sokeri ja mausteet. Lisää jauhot vähitellen ja alustamisen loppuvaiheessa pehmeä rasva (älä kuitenkaan sulata rasvaa kokonaan). Alusta taikina tasaiseksi ja anna kohota lämpimässä liinan alla kaksinkertaiseksi. Vaivaa taikina ja leivo se pitkäksi tangoksi. pyörittele pulliksi. Kohota pullat liinan alla. Voitele munalla, laita päälle raesokeria (jos laitat tomusokeria, ripottele sitä vasta paistamisen jälkeen) ja paista 10-15 minuuttia 225 asteessa. 

Vatkaa kerma ja sulata mansikat, lisää niihin sokeria ja valuta liika neste pois. Koverra jäähtyneisiin pulliin rako, johon laitat mansikat ja päälle vaahdotettua kermaa. Tarjoa saman tien. Hyvää laskiaista!