tiistai 4. maaliskuuta 2014

Pispalalainen pihapiiri säröilee, suruilee ja selviää

”Siellä he kulkevat tähtien rivissä / kirkasta vanaa, / isä ja äiti, peräkanaa. / Sieltä he katsovat kotoista mäkeä, / kissoja, koiria, tuttua väkeä, / viittoen, luikaten parhaansa mukaan, / ettemme loukkaisi Pispalan kivissä / jalkaamme kukaan.” 


Katkelma on Lauri Viidan runosta Alfhild, joka on julkaistu kokoelmassa Betonimylläri (1947). Viidan runon säkeiden mukaan on nimetty myös tamperelaisen esikoiskirjailijan Kristiina Harjulan romaani Pispalan kiviä (2013). Pispalan kiviä -romaanissa kuvataan pienen Raili-tytön näkökulmasta perheen hajoamista, sodanjälkeistä sukupolvea sekä pispalalaista arkista työläiskaupunginosan elämää 1950-luvun Tampereella.

Railin äiti Mirjami ilmaantuu pienen lapsen ja matkalaukun kera Pispalan Rinnekadulle Railin isän Aimon äidin eli mummun pihaan eräänä alkukesän päivänä sireenien aikaan ja ilmoittaa Tampereen murteella tulleensa: "Mää sitten tulin." Mirjami asettuu Aimon ja tyttärensä kanssa mummun kivijalkakaupan yläkertaan vinttikamariin. 

Aluksi Railin elämän täyttävät isä, äiti ja Pispala. Isä kulkee vakosamettihousuissa, musta baskeri päässään, soittaa haitaria ja rakastaa Railin äitiä. Äiti käy töissä Suomen Trikoolla, vaikka vihaakin tehdasta ja sen ääniä ja yrittää sopeutua Pispalaan, vaikka kokeekin, ettei ole tervetullut. Railista tuntuu kesältä, sireenit tuoksuvat ja Tiikerihai soi. Öisin saattaa pelottaa. Raili kuulee pimeässä käärmeiden sihinää, herää isän öisiin huutoihin tai äidin selittämättömiin itkuihin. Kun Raili kysyy huutoöinä äidiltään, mikä isällä on, toteaa äiti tyynesti: "Se oli taas sorassa." Railin elämänpiiri laajenee, kun pihapiiriin muuttaa uusi perhe kahden tyttärensä, Marketan ja Anna-Liisan, kanssa. Lapsuuden päivät täyttävät nyt leikit naapurin likkojen Maarun ja Linnun kanssa: "Alkoi uusi elämä. Se syntyi joka aamu uudelleen: tuutteko leikkiin, otatteko mua, ja joka päivä otettiin ja oltiin ja alettiin." Oltiin vuorotellen Taika-Jim ja Siiri Rantanen, leikittiin pirssiä  tai mentiin ulkkiin. Sitten pihaan ja elämään saapuu Eedit ja mikään ei ole enää kuin ennen.

Eedit on taiteilija, jolla on patellavyö ja Lana Turner -housut. Hän polttaa tupakkaa ja tuo Pispalaan Pariisin. Eeditin naurukin on erilaista. Se on kutsuvaa, kepeää ja viettelevää. Eeditin maailmassa rajat kaatuvat, ja kaikki on mahdollista. Eedit tarjoaa vapautta ja edustaa unelmia. Eräänä päivänä Eedit on poissa. Niin on moni muukin asia. Niin iloja kuin surujakin tarkastellaan romaanissa nuoren kasvavan Railin silmin, eikä tämä aina ymmärrä, mitä ympärillä tapahtuu ja miksi. 

Eeditista tulee Railin lapsuuden musta aukko, josta ei juuri puhuta. Äiti ja isä eivät kumpikaan ole enää entisellään ja pieni lapsi yrittää tasapainoilla katkeruuden, epätoivon, ihmetyksen - uuden sekä vanhan välillä. Mummu pitää arjen pystyssä. Mummu kutsuu Railia kultasilmäksi, oravaiseksi, mummun reippaaksi tytöksi. Mummu asettaa säännöt ja mummu silittää uneen. Välillä mummu puhuu marinaäänellä, jota Raili vihaa, välillä hän taas paikkaa rikkimenneen koululaukun. 

Äitevainaa, mummu huokasi aina vähän narisevalla ja laahaavalla äänellä. Huokaisu sisälsi jotakin sellaisesta maailmasta, mikä oli mummun oma ja mihin Raililla ei ollut pääsyä. Railia nauratti, kun hän ajatteli mummua lähtemässä kotimökistään jakkara kainalossa. Äkkiä mikään ei tuntunut niin tärkeältä kuin mummu ja mummun rahi.     -  Sen otin minkä sain, mummu muisti taas sanoa, ja Railin maailma muuttui mummuksi ja mummun kokoiseksi. 

Harjula on 65-vuotiaana melko iäkäs esikoiskirjailijaksi, ja kirja  pohjautuu lukemieni haastattelujen perusteella osin Harjulan omiin lapsuudenkokemuksiin Pispalassa. Onpa kirjailijan omakin mummo pitänyt kivijalkakauppaa Pispalassa. Lapsen näkökulman käyttö tuo tapahtumiin, miljöökuvaukseen ja henkilöihin uskottavuutta. Oman viehättävän lisänsä Railin kasvutarinaan tuo taitavasti käytetty Tampereen murre. Tamperelaisen kannattaakin kirja jo pelkästään murteen takia lukea. Tarinan haikeus ja surumielisyys koskettavat, mutta Harjula onnistuu kuvaamaan elämänmenoa Pispalassa siten, että siitä syntyy toiveikkuutta ja lämmin vire. Kirjan kuvaama pihapiiri, yhteisöllisyys sekä lämpö, joka henkilöistä välittyy, muistuttaa minua Aapelin Pikku Pietarin pihasta. Pietari Jormalaisessa ja pikku-Railissa onkin paljon samaa, eikä 20-luvun kuopiolainen puutalomiljöö juuri poikkea 50-luvun Pispalan pihoista - ainakaan kirjan sivuilla.       

Kristiina Harjula
Pispalan kiviä 
Karisto (2013)  
s. 204

2 kommenttia:

  1. Kuulostaa mielenkiintoiselta kirjalta, varsinkin kun on käytetty murretta. Minua kiinnostavat erilaiset murteet ja vanhat miljööt. Varmasti kirjailijan omat lapsuudenkokemukset ovat tuoneet kirjaan väriä ja realistisuutta.

    Pikku Pietarin piha on muuten kirja, joka minulla on ollut tarkoitus lukea jo kauan. Tällä hetkellä se on minulle tuttu vain elokuvana.

    Nousi vesi kielelle, kun katselin noita kakkujuttujasi. Laitoin sinulle haasteen: http://annikankirjat.blogspot.fi/2014/03/yhdentoista-asian-haaste.html.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, kiitos haasteestasi. En ole vielä ehtinyt siihen vastata. Olen kyllä lukenut sen ja olen siitä innoissani.

      Poista