tiistai 30. joulukuuta 2014

Miten onnistuin runokirja kuussa haasteessa?

Oman kirjahyllyn runoja
Vuosi lähenee loppuaan ja on aika tehdä koontia tänä vuonna luetuista kirjoista ja lukuhaasteista. Osallistuin kahteen valtakunnalliseen lukuhaasteeseen, Karo Hämäläisen marraskuun lukuhaasteeseen, jossa luettiin 30 sivua kaunokirjallisuutta marraskuussa joka päivä ja Salla Simukan joulukuiseen nuortenkirjahaasteeseen. Marraskuun haaste tuli onnistuneesti suoritettua ja siitä bloggasinkin jo aiemmin. (Voit tutustua tarkemmin haasteeseen täältä.). Samoin Simukan nuortenkirjahaasteen suoritin oikein mallikkaasti. Luinhan joulukuussa sekä Vilja-Tuulia Huotarisen Kimmelin, Simukan Lumikki-trilogian kokonaisuudessaan ja Terhi Rannelan Läpi yön. Järjestin itse kirjabloggariyhteisössä Gabriel Garcia Marguezin elämäntyötä kunnioittavan pikkuhaasteen, jossa eri bloggarit lukivat Marguezilta eri teoksen. (Sen haasteen ja haasteessa luetut teokset löydät tästä blogitekstistä.)

Erilaisista kirjablogeista löytyy mitä mielenkiintoisempia lukuhaasteita vuoden mittaan. Esimerkiksi blogista Anna minun lukea enemmän löysin ranskalaisen kirjallisuuden lukuhaasteen Viva la France ja vaikkapa Lurun luvuista Finlandia-palkittujen kirjojen lukuhaasteen. Mietin vuoden alussa, että olisi hienoa tarttua monissa kirjablogeissa oleviin lukuhaasteisiin, mutta tiesin, että aikapula vaikeuttaisi niiden suorittamista. Koska runoja taas tulee luettua ihan liian harvoin ja vähän, päätin ottaa itselleni vuoden alussa lukuhaasteeksi lukea runokirjan kuussa. Tarkoitus oli siis lukea vähintään runokokoelma kuukaudessa eli kaksitoista runokirjaa vuodessa. Osan runoista tuli olla uusia vastajulkaistuja kotimaisia kokoelmia, osa suomalaisia klassikkorunokokoelmia ja osa käännöksiä ulkomaisilta runoilijoilta. Asetin itselleni myös vaatimukseksi, että vähintään neljästä kokoelmasta on kirjoitettava blogiteksti. 

Luin vuoden aikana 17 runoteosta ja kahdeksasta kirjoitin blogiini. Luin sekä omakustannerunokokoelmia, klassikoita ja tunnettujen suomalaisten nykyrunoilijoiden teoksia. Aivan joka kuukausi en runokirjaa saanut luettua, mutta toisaalta joinain kuukausina luin useamman runoteoksen. Marraskuussa luin peräti neljä runokokoelmaa. Osan runoista luin ääneen, kuten mummoni kuolinvuoteella luetut Kivikkahon kokoelmat ja pojalleni lukemani Anneli Kannon aakkoslimerikit. Alla lista runokirjoista, jotka luin ja niihin liittyvät bloggaukset, jotka löytyvät linkeistä.

Ehdoton suosikkikirjani oli tänä vuonna Juhani Ahvenjärven Ilmakuva osuu joka oksaan. Rakkain ja kokoelma taas oli Eila Kivikkahon Parvi, joka on ollut eräs lempirunokirjani jo vuosia. Nyt se sai uusia entistä koskettavimpia merkityksiä lukuhetken erityisyyden tähden.  Hassuin runokirja oli Anneli Kannon Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä. Kaunein Arto Lapin pieni runoteos Kärpäshäiriö ja makaaberein Tuija Välipakan Take away. Muutamat runoteokset olisivat tarvinneet kustannustoimittajan auttavaa kättä ja eräät lukemistani runokokoelmista olivat niin huonoja, että ne olisi voinut jättää jopa julkaisematta. Suurin osa lukemistani kokoelmista on kirjastosta ja vain Kivikkahon teokset löytyvät omasta hyllystäni. Useimmat ovat myös pirkanmaalaisten kirjailijoiden uusia runokirjoja, sillä olen lukenut niitä Tampereen kirjallisuuspalkintoa myöntävän toimikunnan kirjalistalta.

Runokokoelmien lukemista aion jatkaa ensi vuonnakin. Ehkä en haasteeksi asti runojen lukemista kuitenkaan ota. Toisaalta runokokoelma kuukaudessa on haasteena sellainen, joka ainakin minulle lukijana sopii. Se ei stressaa liikaa ja lisäksi runojen lukeminen sopii kiireisen ihmisen aikatauluihin. Joskus on hyvä pysähtyä yksittäisten sanojen äärelle. Hyvää runollista ja uutta luovaa vuotta 2015. Syventykäämme runoihin myös ensi vuonna.

Vuonna 2014 luetut runoteokset: 

Tammikuu:
Terhi Vedenkivi: Parhaat paratiisit

Helmikuu:                  
Pablo Neruda: Maremoto

Maaliskuu:                
Juha Rautio: Istu laulu

Huhtikuu:                  
Meeri Laamanen: Peter viaton

Toukokuu:                
Eila Kivikkaho: Parvi
Eila Kivikkaho: Venelaulu

Syyskuu:                    
Lily Onjukka-Prusi: Ihminen Ihminen
Timo Jokinen: Hetkiä ihmisiä kohteita

Lokakuu:                        
Juhani Ahvenjärvi: Ilmakuva osuu joka oksaan
Tuija Välipakka: Take away
Jussi Rusko: Lyhyitä ja pitkiä tunteja

Marraskuu:                
Joni Järvi-Laturi: Melankolia
Anneli Kanto: Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä
Niina Hakalahti: Vauvailoa
Pekka Kejonen: Kertakäyttösatori

Joulukuu:
Pekka Kari: Kaksi on äärettömyys
Arto Lappi: Kärpäshäiriö

perjantai 19. joulukuuta 2014

Takalon teos Minä, Mikko ja Annikki on suuri sarjakuvakirja

Sarjakuvataiteilija Tiitu Takalon uusin sarjakuva kertoo yhteisöllisestä elämästä ja remontista Annikin puutalokorttelissa ja samalla se kuvaa ison palan Tampereen historiaa. Minä, Mikko ja Annikki (2014) ei olekaan vain sarjakuvakirja, vaan se on omaperäinen ja tyylikäs sarjakuvaromaani ja samalla suuri kulttuurihistoriallinen teko. Teos yhdistää tarinoissaan ja kuvissaan omaelämäkerrallisen, päähenkilön ja Mikon, rakkaustarinan, puutalon remonttipäiväkirjan sekä Tampereen työläishistorian toisiinsa. 

Kirja kertoo samalla siitä, kuinka Tampereella on vuosien saatossa purettu uskomaton määrä vanhaa kulttuurihistoriaa ja puutaloidyllejä. Se näyttää, kuinka ja miten ihmiset viimein heräsivät kamppailemaan Tampereella Tammelassa sijaitsevan Annikin puutalokorttelin puolesta ja ottaa myös kantaa yhteisöllisyyden ja kierrättämisen puolesta. 

Teoksen esipuheessa lukijalle Tiitu Takalo kertoo kirjan syntyvaiheista ja suhteestaan kirjan aiheeseen: "Tämä kirja on minun kertomukseni eräästä kortteista eräässä kaupungissa. Nimenomaan minun kertomukseni. Kun jututin korttelin entisiä asukkaita, huomasin pian, että jokaisella oli loputtomasti muistoja ja tarinoita. ennen kaikkea ymmärsin, että tämä tamperelainen kortteli oli monelle rakas ja tärkeä. Myös monelle, jonka koti tämä paikka ei koskaan ollut."

Teos alkaa 10 000 vuoden takaa jääkaudesta harjun ja kosken synnystä. Kirja kuvittaa Tammerkosken kylän synnyn ja sen, miten Kustaa III perustaa Tammerkosken kaupungin vuonna 1779. Tehdaskaupungin alkuvaiheisiin  ja työläisten elämään lukija pääsee tutustumaan tummasävyisissä kuvissa. 

Tehdaskaupunki Tampere teollistuu muun Euroopan mukana.

Sisällissota kuvitetaan verenpunaisin sävyin. 

Puolet tamperelaisista saa elantonsa tehtaista. Monet työläiset liittyvät punakaartiin.

Takalon kirja toimii oivallisena välineenä esimerkiksi peruskoulun historian tunneilla tutustuttaessa teollistumiseen, Tampereen työläiskaupunginosien syntyyn sekä sisällissotaan. Teksteissä on  paljon historiallista faktatietoa ja kuvien avulla on helppo eläytyä työläismiesten, -naisten ja -lasten elämään. Kuva juuri valmistuneesta Tammelan koulusta kaupungin äärilaidalle on paljon puhuva.   

Vielä 1900-luvun alussa laitakaupunkia oli Tammela.
Minä ja Mikko ja unelma Annikista
Kirja keskittyy Annikin puutalokorttelin pelastamisvuosiin ja prosessi kuvataan kirjassa tarkasti. Pahan rooli on varattu teoksessa Tampereen kaupunginhallitukselle, joka yrittää kaikin keinoin purkaa puutalokorttelin uusien talojen tieltä. Annikin puutalokortteli onnistutaan säilyttämään kaupunkilaisten, korttelin asukkaiden ja monien vapaaehtoisten voimin. Siitä tulee yhteisöllisen elämän ja elämäntavan keidas. Kirjassa viehättää elämäntavan kuvaamisen ohella päähenkilön ja Mikon rakkaustarina, joka huipentuu muuttoon Annikille ja oman asunnon remontointiin. 

Kirjan nimi viittaa Tampereen työläishistoriaan ja Hannu Salaman 60-luvulla ilmestyneeseen romaaniin Minä, Olli ja Orvokki. Toki kirjan nimen voi katsoa viittaavan myös laajemmin taiteilijaelämään, laulaahan Ismo Alankokin kappaleessaan Taiteilijaelämää runoilijoista minä, Melleri ja Morrison. Taiteilijaelämän kuvaushan kirja kaiken muun ohella myös on. 


Romaanin alkupuheessa viitataan myös tamperelaisia viime aikoina puhuttaneisiin jugendtyyliseen tavara-asemaan ja rautatieläisten seuraintalo Morkun purkamiseen ja suojeluun liittyviin kiistoihin. Vuonna 2013 on yhdyskuntalautakunta hyväksynyt asemakaavan, jossa tavara-asema on tuomittu purettavaksi. Myös tavara-aseman siirtäminen on ollut mietinnässä. Morkku sen sijaan on vahvasti purku-uhan alla. Takalo muistuttaa, että maamme rakennuskanta on nuorta ja vain 2 % rakennuksista on rakennettu ennen ensimmäistä maailmansotaa. Hän kysyykin, eikö olisi jo aika pitää huolta tuosta kahdesta prosentista. Tehdäänkö tämän päivän Tampereella samat virheet kuin 60-80-lukujen rakennusvimmoissa tapahtui Tammelassa, keskustassa, Amurissa ja Armonkalliolla? Minä, Mikko ja Annikki on kirja, joka kannattaa lukea - erityisesti jos on tamperelainen, pitää hyvin piirretyistä ja uutta luovista sarjakuvista, mutta ennen kaikkea, jos arvostaa vanhaa rakennusperinnettä. Suosittelen kirjaa myös ihan jokaiselle nykyiselle Tampereen kaupunginvaltuutetulle - silmät voivat avautua ymmärtämään, millaisia päätöksiä ei pidä tehdä. Menneisyyden virheistä voi ja pitää oppia. 

Ja niin katoavat kaupungista... 
Tiitu Takalo
Minä, Mikko ja Annikki
Suuri Kurpitsa (2014)
s. 237

Kirjastosta 

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Kympin tytön tie kirjailijaksi (Terhi Rannela, Läpi yön)

Terhi Rannelan päiväkirjaromaanin Läpi yön (2014) takakannen sisällä on viisi kuvaa noin 15-20-vuotiaasta Terhistä ja siellä on myös seuraava 27.8.2014 päivätty teksti: "Rakas päiväkirjani, Tänään sain Läpi yön -romaanini valmiiksi. Siellä on enemmän sieluani kuin missään aiemmassa kirjassani. Nyt on aika ojentaa tarina lukijoiden käsiin ja toivoa, että kohtaamme."

Läpi yön on tarina nuoren tytön unelmasta tulla kirjailijaksi - unelmasta, joka pelastaa yhden tytön elämän. Onko Läpi yön tarina nuoresta Terhi Rannelasta, sitä lukija pohtii teoksen edetessä? Kirja sisältää yhdeksän eri päiväkirjaa, jotka päähenkilö Maria Järvi on lähettänyt käsikirjoituksena kustantajalle. Läpi yön vaikuttaa todentuntuiselta päiväkirjaromaanilta, joka alkaa nuoren 15-vuotiaan Marian itsemurhayrityksestä ja yläkouluvuosista ja päättyy yleisen kirjallisuustieteen opiskeluvuosiin Tampereella. Se on kasvuromaani, joka loppuu, kun esikoisromaani Läpi yön ilmestyy. Autenttisuuden tunnelmaa häivytetään viittaamalla siihen, että kyse on muille kirjoitetusta päiväkirjasta: 

"Päiväkirjaan mahtuu joka tapauksessa vain pieni osa elämää. Niin paljon tärkeää jää pois ja unohtuu kokonaan. Onko tämä päiväkirja kaunisteltu vai liioiteltu? Millainen on täysin rehellinen päiväkirja?"


Päähenkilö muistuttaa ei vain Terhi Rannelaa, vaan myös minun nuoruusvuosiani. Tosin itsemurhaa en sentään ole yrittänyt, mutta muuten muistikuvat tuolta ajalta ovat melko yhteneviä päähenkilö Marian elämän kanssa. 

Marian isä on alkoholisti, jonka alkoholinkäyttö piinaa Sellukylässä asuvaa perhettä. Erityisesti Mariaa, joka vuodattaa päiväkirjaansa tuntemuksia isän viinankäytöstä. 

"Kotona on ollut aika vaikeaa, koska isä on aallonpohjassa. Humalassa se on alkanut puhua taas itsemurhasta. Olen niin väsynyt, että toivoisin sen todella tekevän sen, mutta tiedän, että tämä on vain puhetta ja uhkailua. Lääkeitsemurha ei olisi edes kovin kivulias. Siitä selviytyminen taas on yhtä hevettiä. Harva asia puistattaa minua yhtä paljon kuin sieraimesta nieluun tungettu letku."

Rannela on tavoittanut taitavasti kasvavan ja aikuistuvan nuoren tytön ääneen. Aluksi Marian päiväkirjassa nousee esiin itsemurhaa yrittänyt masentunut teini-ikää ja kasvukipujaan kipuileva Maria. Ajan kuluessa enemmän tilaa saa vastuuta ottava lukiolainen ja myöhemmin kotoa muuttava itsenäistyvä yliopisto-opiskelija. Maria on koulunsa huippuoppilas, ja päiväkirjassa hän käy keskustelua myös omatuntonsa Neiti Kunnianhimon kanssa. Tämä vaatii häneltä jatkuvasti parempia suorituksia: "Neiti Kunnianhimo ei ole koskaan tyytyväinen, sillä täydellisyyttä ei ole olemassa, aina aina aina voi olla parempi." 

Perheen lisäksi Marian päiväkirjoissa vilahtelevat poikaystävät, ongelmat ystävien kanssa, kouluarki sekä viikonloppuiltojen kännisekoilut. Kaikkein tärkeimmäksi muodostuu kuitenkin kirjallisuuden ja kirjoittamisen tuoma turva. Maria haaveilee kirjailijuudesta ja lähettää kirjoituksiaan kustantajille. Kirjoittaminen on hänelle terapiaa ja unelma, joka odottaa toteutumistaan: "En selviä kirjoittamatta. Ehkä se on tapa päästellä höyryjä, purkautua, päästää kaikki tunteensa valloilleen, keneltäkään lupaa kysymättä." 

Läpi yön on lajissaan uskottava ja koskettava kirja, joka saa lukijan miettimään, milloin omaelämäkerrallisuus muuttuu fiktioksi ja mitä merkitystä lopulta onkaan sillä, onko päähenkilön nimi Maria vai Terhi vai jokin muu. Läpi yön on romaani tytöstä, joka eli pimeässä ja kirjoitti elämäänsä valon. Se on romaani, joka saa aikuisen naisen ahmimaan kirjaa yömyöhään yksinään ja miettimään omaa nuoruuttaan, aikuistumistaan ja omia haaveitaan sekä omaa kirjoittamistaan. Ehkä minäkin joskus. Ainakin minut lukijana kirjailija Rannela kohtasi ja tavoitti.  

Terhi Rannela
Läpi yön
Otava (2014)
s. 284
(lainattu kirjastosta)

JK. Suomessa kirjoitetaan huikean hyviä nuortenkirjoja. Ostakaa niitä nuorillenne lahjaksi ja lukekaa aikuiset niitä myös.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Runoja elämästä pienissä kansissa (Arto Lappi, Kärpäshäiriö)

Eilen illalla, kun perheeni jo nukkui, tartuin puoli kahdentoista aikaan yöllä Arto Lapin runokokoelmaan Kärpäshäiriö (2014) ja luin sen pimentyneessä olohuoneessa kynttilöiden ja pienen lukulampun valossa. Häiriötön ja hiljainen talo sopi Lapin runojen näyttämöksi. 

Tamperelaisen runoilijan ja antikvariaatinpitäjän seitsemäs runokokoelma Kärpäshäiriö (2014) mahtuu melkein yhdelle kädelle. Se on pieni ja sievä kirja. Kirja muistuttaa ulkoasultaan pikkuruista muistikirjaa, johon on koottu runoja ja säkeitä omaksi iloksi. Teoksen lukemiseen kuluu vain tovi, mutta runojen ajatukset jäävät elämään ja niihin haluaa pian palata uudelleen. 

Kokoelman runoissa luonto - sen äänet, tuoksut ja pienet tapahtumasarjat sykkivät elämää. Luonnon kautta kerrotaan jokin pieni tärkeä havainto ihmisyydestä. Ihminen ymmärtää elävänsä, kun kohtaa kelon ja osaa hiljentyä sen äärellä. Pudonnut käpy taas muistuttaa meitä ympäristöstä ja sen vaalimisesta. Se ei näytä roskalta asfaltillakaan. Sammakot kurnuttavat ihmisestä piittaamatta: "Lammikossa pulputtaa / kevät, huumaava tunne." Ihminen, joka etsii kaukaisista tähdistä suuntaa, unohtaa helposti, olevansa jo perillä: "Harvoin, toisinaan / sen vahingossa arvaa. / Perillähän me täällä."  

Lapset ovat Kärpäshäiriön runoissa yhtä suuressa roolissa kuin luontokin. Lapsuus muistuttaa räsymattoa jalkapohjia vasten, se on karhea, mutta samalla lämmin. Terävät huomiot lapsuuden iloista ja suruista kiteytyvät lyhyissä tankarunoissa ja vähän laveammin pidemmissä säkeissä. On lapselle lottovoitto: "syntyä perheeseen jossa / ei ole alkoholisteja / ymmärsin / kasvettuani. Kunpa vanhemmatkin ymmärtäisivät sen.

Kun lapsi piirtää kaksi aurinkoa, aikuinenkin oivaltaa: "On syntymässä kokonainen pelto." Lapsen kasvun seuraaminen on samalla jännittävää ja mykistävää: 

Yhtä jännittävää / kuin lukea itse / on seurata kirjaan syventynyttä, / häntä josta tulee / lukemansa maailma. 

 Voiko kauniimmin sitä oikeastaan sanoa? Kasvamista leikkiin ja elämään. 
Veikeää kriittisyyttäkin löytyy kokoelman sivuilta: "Kahdesta en pidä, / sekavista ja opettavista runoista. / Sellaisiahan sinä / tapaat tehdä, huusi joku yleisöstä." Lievä opettavainen sävy runoista löytyykin. Sitä ei voi kieltää.  Toisaalta Lappi ottaa myös kantaa arvosteluun: "kovinta on / herkin, terävin, / paperinohut viilto / muutamasta sanasta."  

Runokokoelman lopussa on antikvariaatinpitäjän tietolaari II, jossa on lyhyitä aforismeja tai ajatelmia antikvariaattien ja kirjoittamisen maailmasta. Mitä pitäisi lukijan ajatella seuraavasta? "Liian pitkät ajat / asiakaspalvelussa / imeltävät äänen." Imelletyn perunalaatikon ystävänä uskon makeutumisen olevan runoille, kuten myös perunalaatikolle, hyväksi. Riittävä imeltyminen tuo sopivan maun - molempiin.

Arto Lappi
Kärpäshäiriö: runoja
Kustannusosakeyhtiö Sammakko (2014)
s. 93

  

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Reuhurinteen helpot muffinit (Tuula Kallioniemi, Hässäkkää ja hätähousuja)

Tuula Kallioniemen Reuhurinteen alakoulusta kertova Reuhurinne-sarja on pienten alakoululaisten suosiossa. Eikä ihme. Reuhurinteen koulussa kun on oppilaina veijareita, jos minkämoisia ja koulunkäynti on usein pelkkä sivuseikka. Pikkuisessa kyläkoulussa kaikki oppilaat ekasta kutoseen ovat samalla opettaja Aapeli Käen luokalla ja aina tapahtuu - onhan kyseessä Reuhurinne.  

Sarjan uusin Hässäkää ja hätähousuja (2014) oikeastaan kuvastaa koko kirjasarjaa. Välillä on niin kova meno ja hässäkkä päällä, että aikuislukija ei pysy edes kintereillä. Onneksi kirjan hahmot löytyvät koottuna etu- ja takakansista, jotta voi tarkistaa, kuka, keitä ja millä luokalla olivatkaan Aba, Saska tai Fisu. Puhumattakaan Jakesta, Nakesta, Ramonasta tai Tötteröstä. 

Kirjan muffiniohje
Reuhurinne-sarjan neljäs osa Hässäkkää ja hätähousuja on taattua Kallioniemeä. Jii Roikosen vauhdikkaat kuvat pitävät pikkuväen tyytyväisenä. Minulle sarjasta tulee lievä päänsärky - sellaista menoa ja meininkiä sekä pikakelausta löytyy sekä kuvista että tarinasta. Tällä kertaa koulussa vietetään pajapäiviä, yökouluillaan, kirjoitetaan aineita ja Aapeli Käki katoaa mystisesti. Hätähousu-Helanterikin joutuu sijaisopettajaksi. Kiirehän siinä hommassa tulee. Reuhurinteen oppilaille selviää pajapäivinä, miten leivotaan muffineja sekä mitä tarkoittaa  surnalismi tai performanssi. 

Lapsilukijoita tai -kuuntelijoita ilahduttavat kirjassa tekstin ohessa esitetyt kysymykset, joihin saa arvata vastausta ja Reuhurinteen helppojen muffinien ohje, joka löytyy kirjan lopusta. 

Leivoin oman poikani kanssa kirjan ohjeen mukaan muffineja ja tällaisia niistä tuli. Ohje on sen verran helppo ja yksinkertainen, että siitä selviytyy vähän isompi lapsi yksinkin. Meillä lapsi hoiti ohjeen lukemisen ja muffinien koristelun äidin kanssa. Jääkaapista löytyi vanhaa sokerimassaa, jota lämmitimme hetken mikrossa ja sen jälkeen teimme muffinien päälle koristeita erilaisilla muoteilla. 



Tuula Kallioniemi
Hässäkkää ja hätähousuja 
kuvittaja Jii Roikonen
Otava (2014)      
s. 80

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Mustikkakuppikakkuja palaverin lomassa


Viime viikolla eduskuntavaalitukiryhmäni kokoontui meillä kotona ja päätin tarjota tukiryhmälle lempiohjeeni mukaan tehtyjä mustikkamuffineita kuorrutuksella. Ne onnistuivatkin oikein hyvin. Tälläkin kertaa, vaikka kuorrutuksen kanssa minulla oli pieniä ongelmia, sillä olin tehnyt sen aiemmin päivällä valmiiksi ja se oli ehtinyt olla jääkaapissa muutamia tunteja, joten se oli hieman liian kylmää pursotettavaksi. Ensi kerralla on muistettava pitää kuorrutusta pöydällä jonkin aikaa ennen kuin sen yrittää pursottaa muffineille.

Ohjeen olen leikannut joskus Valion mainoslehdestä. Tosin olen muokannut sitä vastaamaan paremmin omia mieltymyksiäni. 

JK. Palaveri itsessään oli oikein onnistunut. Saimme paljon suunniteltua ja vaali-innostus kasvoi taas hitusen enemmän. 




Ohje: 

2 kananmunaa
1,5 dl sokeria
75 g voita
0,5 dl maitoa
hieman sitruunamehua
3 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
n. 1,5 dl mustikoita 
1 tl perunajauhoja

Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi. Sulata voi ja lisää siihen maito sekä pieni loraus sitruunamehua. Lisää muna-sokerivaahtoon vuorotellen voi-maito-sitruunamehu -seosta ja jauho-leivinjauheseosta. Sekoita taikina hyvin. Lisää pakastemustikoiden joukkoon perunajauho ja tämän jälkeen sekoita mustikat varovasti taikinaan. Jaa taikinamuffinivuokiin. Paista 200 asteessa uunin keskitasossa noin 14-16 minuuttia. Anna jäähtyä ennen kuorruttamista.  
Kuorrutus: 

n. 1 rkl mustikoita
200 g sitruunatuorejuustoa
25 g voita
1 dl tomusokeria
1 dl vispikermaa

Purista mustikoista mehu. Sekoita huoneenlämpöiseen tuorejuustoon mikrossa pehmitetty voi ja tomusokeri. Lisää kerma joukkoon (huom. älä vatkaa etukäteen, vaan nesteenä) pienissä erissä ja vatkaa vatkaimella kuohkeaksi. Lisää mustikkamehu, joka värjää kuorrutuksen kauniin väriseksi. Pursota muffinien päälle. Koristele mustikoilla, valkosuklaa- tai suklaalastuilla.