sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Marraskuun lukuhaasteessa luettua

On aika tehdä kokonaisarvio marraskuun lukuhaasteesta. Aloitetaan runoista. Luin neljä runokokoelmaa marraskuussa: Joni Järvi-Laturin Melankolian (2014), Pekka Kejosen Kertakäyttösatorin (2014), Anneli Kannon Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä (2014) sekä Niina Hakalahden Vauvailoa (2014). Blogiini kirjoitin yhteisen blogitekstin kahdesta jälkimmäisestä kokoelmasta. Melankolia oli mielestäni raskas runokokoelma luettavaksi, eivätkä kokoelman runot auenneet minulle. Hetken mietin jopa teoksen jättämistä kesken. Sen sijaan Pekka Kejosen Kertakäyttösatori sisälsi hyviä aforisminkaltaisia runoja, joiden lukeminen oli nautinnollista. Aion kirjoittaa osan näistä runojen säkeistä itselleni muistiin myöhemmin käytettäväksi. Kejonen ansiokkaasti kiteytti monessa runossaan ajatelmia elämästä, kuolemasta ja monesta muusta teemasta. Jäin kuitenkin miettimään, olivatko runot tarkoitettu luettavaksi kokonaisuuksina vai säkeet yksittäisinä aforismeina. Aforismeina ne toimivat paljon paremmin.     

Luin marraskuussa muutamia lasten ja nuorten kirjoja. Pienille lapsille sopivista teoksista luin hassunhauskan ja aikuisenkin nauruhermoja kutkuttelevan Aino Havukaisen ja Sami Toivasen Tatu ja Patu, syömään! -kirjan (2014) (Tosin vain osin marraskuussa, koska olin aloittanut teoksen lapselleni ääneen jo lokakuun aikana). Lisäksi luin Jari Mäkipään kymmenennen etsiväkerho Hurrikaanista kertovan kirjan Etsiväkerho Hurrikaani ja hämärän majatalo (2014). Teos yllätti minut positiivisesti. Se oli jännittävä, koukuttava ja hyvin kirjoitettu lastenkirja. En ole aiemmin lukenut Mäkipään sarjaa ja nyt sekin on sitten korkattu. Omassa koulussa voin hyvillä mielin suositella kyseistä teosta oppilaille kolmannesta luokasta ylöspäin. Tuula Kallioniemen Hässäkkää ja hätähousuja -kirjan (2014) aloitin aivan marraskuun viimeisinä päivinä, joten ei siitä sen enempää. Olen siinä vasta ihan alussa. 

Nuorten kirjoista luin Vilja-Tuulia Huotarisen Kimmelin (2014), josta kirjoitin blogiinkin, ja Salla Simukan maailmallakin menestyneen trilogian avaavan Punainen kuin veri (2013). Simukan kirja veti minut niin hyvin mukaansa, että luen nyt parhaillani toista osaa Valkoinen kuin lumi (2013) kyseisestä kirjasarjasta ja taidan lukea kolmannen osankin heti perään. Simukan teokset muuten sopivat yhtä hyvin aikuisille kuin nuorillekin, vaikka kirjasarja onkin alun perin nuorille suunnattu. Kirjoitan melko varmasti niistä blogiinikin, kunhan saan koko sarjan ahmittua. 

Luin marraskuun aikana myös Kari Välimäen aivan absurdin ja vähän oudonkin novellikokoelman Todensanat (2014). Kokoelma sisälsi monia hyviä novelleja, mutta erityisesti teoksen alkupään novelli Hyttyset teki minuun vaikutuksen. Teppo Paulaston esikoisromaani Kolvi (2014) sai minut myös vaikuttumaan. Uskon, että Paulastosta kuullaan vielä kirjailijana lisää. Kolvista innostuin myös kirjoittamaan blogiin. Luin myös Jyrki Vainosen erittäin mielenkiintoisen esseekokoelman Askelia - kirjoituksia kävelemisestä (2014). Siitäkin saatan vielä kirjoittaa ihan oman tekstin, mikäli aikaa riittää. Näiden teosten lisäksi luin yhden näytelmäkäsikirjoituksen ja useampia lasten kuvakirjoja. 

Luettu kokonaissivumäärä nousi yli 30 sivun päivässä eli sain haasteen suoritettua. Kokonaisuudessan luin 1459 sivua kaunokirjallisuutta marraskuun aikana, mikä on noin 50 sivua päivässä. Tosin pitää muistaa, että joukossa oli useita lasten ja nuorten kirjoja ja runokokoelmia. Haaste oli kuitenkin mukava suorittaa. Tärkeintä varmaan haasteessa oli kaunokirjallisuuden lukemisen tietoisuuden lisääminen ja se, että se sai varmasti tarttumaan kirjaan myös sellaisia ihmisiä, jotka muuten lukevat vähemmän - ainakin oma aviomies on innokkaasti yrittänyt haasteesta suoriutua, minkä vuoksi olen itse säästynyt kiitettävästi iltasatusessioilta marraskuun aikana, vaikka mukavaahan se lapsellekin ääneen lukeminen on. Joskus on kuitenkin ihanampaa lukea itselleen. Eiköhän jatketa joulukuussakin lukemista.     
 

keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Nuorten kirjahaasteessa luettua - Vilja-Tuulia Huotarisen Kimmel

Kirjailija Karo Hämäläisen marraskuun
lukuhaaste on ollut menestys, joka on saanut monia sellaisiakin suomalaisia lukemaan vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta päivässä, jotka eivät juuri muuten lue. Suomalaiset taitavatkin olla haastekansaa, joka on innostettavissa vaikka mihin  - jopa lukemaan kirjoja Nyt uuden lukuhaasteen heittää Hämäläisen puolisonakin tunnettu maailmalla menestynyt nuortenkirjailija Salla Simukka

Nuortenkirjahaaste on yksinkertainen. Se on haaste nuortenkirjallisuuden puolesta. Suomessa kirjoitetaan nykyään laadukkaita ja hienoja nuortenkirjoja. Nuortenkirjahaasteessa on tarkoitus näyttää, että arvostamme tätä työtä ja kotimaisia upeita nuortenkirjojamme. Haaste menee näin: 

Tee jokin kohdista 1.-4. tai mieluiten kaikki. Toista niin monta kertaa kuin mielesi tekee.

1. Lue kotimainen nuortenkirja.

2. Kehu se - mieluiten mahdollisimman julkisesti ja monelle (FB:ssä, Twitterissä, Instagrammissa, kotona, työpaikalla, tutuille ja tuntemattomille).

3. Osta se joululahjaksi.

4. Haasta kaverisi mukaan.

Tartuin tietysti haasteeseen, vaikka marraskuun lukuhaasteessakin olen vähän jäljessä. (Sen edistymistä voit seurata tästä blogitekstistä.) Luin Vilja-Tuulia Huotarisen uuden nuortenkirjan Kimmelin (2014), joka kertoo kaksitoista tarinaa 16-vuotiaista tytöistä. 

Kirja alkaa, kun vanhemmat kertovat tytölle, että heidän aikansa on ohi. He lähtevät maailmasta ja antavat sen tytön hoidettavaksi. Vanhemmat uskovat, että tyttö pystyy pelastamaan pallon: "Kuten kaikki vanhemmat, he olivat siitä ihan varmoja. Kukaan ei pystyisi hoitamaan maailmaa paremmin kuin tämän päivän kuusitoistavuotias."  

Tyttö hyvästelee vanhan nimensä, ottaa mukaansa hohtavan Yökirjan, jonka vanhemmat hänelle ovat antaneet, ja antaa itselleen uuden nimen. Tästä eteenpäin tyttö on Kimmel ja hän lähtee tutustumaan maailmaan yksi tyttö kerrallaan. 

" - Siellä, missä on kuusitoistavuotiaita, ei todellakaan ole mitään pehmeitä ja nättejä hellokitty-tunnelmia. Siellä on välillä kuristava tunne, ettei kaikki ole kunnossa eikä toisin sanoen mikään. Sellaiseen paikkaan mennään turbolentokoneella ja vähän äkkiä sittenkin."   


Kimmel lentää vaaleanpunaisella lentokoneellaan Yökirja kainalossaan tapaamaan apua tarvitsevia tyttöjä. Hän tutustuu muun muassa Tuuheatukkaiseen, jolla on rakkaushuolia, Peilityttöön, joka luulee olevansa ruma ja haaveilee kauneusleikkauksesta, yksinäiseen Sementtijalkaiseen, joka on odottanut ystäviä ikuisuuden, Rubiinityttöön, joka varastaa, Johtajaan, joka saa pelkkiä kymppejä ja on silti onneton ja Rautahampaaseen, jota haukutaan suuren kokonsa tähden läskiksi. 

"Ja Kimmel tunsi vastustamatonta halua heittää sementtimyllyyn yhden tai kaksi Rautahampaan haukkujista, vaikka ajatus ei ollutkaan kunniaksi maailmanhoitohommille."


Kimmel on puolustuspuheenvuoro nuorten puolesta - yhteiskunnassa, jossa nuoria käsketään siirtymään syrjään, kielletään liikkumasta ryhmissä ja sanotaan, että mene ja ota opiksesi. Se on myös tyttöjen kirja. Se on kirja, joka ei havittelekaan poikalukijoita, mutta joka olisi poikien ja miesten hyvä lukea, jotta voi ymmärtää paremmin tyttöjä ja naisia. Kimmel on kirja vahvoista tytöistä ja naiseksi kasvamisen vaikeudesta. 

"- Joskus tahtoisin panna kaiken palamaan, Miekkatyttö sanoi ja piirsi miekallaan kattojen yli. Kimmel sanoi: - Ja sinussa ei muka ollut ollut mitään tunteita! Sinä yönä he kirjoittivat miekalla lumeen särkyneen sydämen hoito-ohjeen. Kun tulisi kevät, lumi sulaisi pois. Silloin Miekkatytön sydän olisi taas ehjä." 


Kimmelissä sivutaan nuorille tärkeitä teemoja, kuten ystävyyttä, yksinäisyyttä, rakkautta ja ulkonäkömurheita. Jokainen tyttö pystyy varmasti löytämään kirjasta samaistumiskokemuksia. Löysihän niitä tällainen keski-ikäinen nainenkin, joka murehtii väliin vatsamakkaroita, toisinaan naamanäppylöitä ja sitten taas ikääntymistä - ja miettii, että olisipa silloin kun itse olin nuori, ollut kirjaan kirjoitettuna särkyneen sydämen hoito-ohje. Olisin välttynyt monelta itkulta ja murheelta. 

JK. Haastan nuortenkirjahaasteeseen mukaan kaikki, jotka ovat joskus särkeneet sydämensä. 

Vilja-Tuulia Huotarinen
Kimmel (2014)
Karisto
s. 120

(Kirjastosta lainattu) 




tiistai 25. marraskuuta 2014

Suljetun osaston arkea ja sopimatonta rakkautta (Teppo Paulasto, Kolvi)

Teppo Paulaston esikoisromaanissa Kolvi (2014) eletään lamaa enteilevää 1990-luvun taitetta Helsingissä. Kirjassa kuvataan tapahtumia kesästä 1990 kesäkuuhun 1991. Päähenkilö Tero on töissä kehitysvammaisten mielisairaalan suljetulla osastolla ja eräänä kesäisenä yönä hän herää oven koputukseen. Oven takaa paljastuu päissään oleva työkaveri Hartonen, joka raahaa Teron kämpille kauniin ja salaperäisen naisen Miran. 

" - Minä toin sinulle naisen, se sanoi ja sisään tuli sen perässä varsin edustava pakkaus, täysin sopimaton sen seuraan. Ei pyörälyhousuja tai legginssejä, vyölaukkua mahamakkaran päällä. Ei elähtäneen terassirouvan kaksoisleukaa ja sameaa katsetta. Mustat kuteet, mustat pitkät hiukset, surulliset silmät, tiukka perä, jalassa bootsit. Yritin olla tuijottamatta rintoja. Ihmettelin, millä lihaksilla Hartonen oli tämän napannut mukaansa. Ei rahalla ainakaan, sitä sillä oli tuskin tilipäivänäkään. Se suoritti esittelykierroksen: Mira ja Tero."   

Mira esittäytyy samassa työpaikassa äitiysloman sijaisuutta tekeväksi uudeksi psykologiksi. Hartonen päätyy nukkumaan pankkiautomaattiin, sen sijaan Tero ja Mira päätyvät Teron sotkuiseen makkariin ja yöstä alkaa vaarallinen ja kiihkeä rakkaussuhde. Mira on Terolle kuin pimeä avanto, joka vetää miestä puoleensa. Vaarallisen suhteesta tekee se, että Mira tapailee myös toista miestä: Kolvia. 

Tommy Kolvi Kolström on kovaotteinen - äärimmäisen mustasukkainen - ammattirikollinen, joka on juuri vapautumassa Sörkästä. Epävakaa mies, jonka elämä on kulkenut ennustettavia latuja - juoppo äiti, vankilassa istuva isä, lastenkoti, tarkkailuluokka, koulukoti, nuorisovankila, vapautus armeijasta ja lopulta vankilatuomio Kolvin äidin pahoinpidelleen miehen taposta. Kolvin henkilöhahmossa voi nähdä kaikuja siitä, miten ihminen rakentuu tai särkyy lapsuuden kokemustensa kautta.  

Mira tapaa Teroa Kolvilta salaa ja rinnan tämän kolmiodraama-asetelman kanssa kulkee kirjassa mielisairaalan arki, kuvaukset sairaalan potilaista sekä Teron dokaavista ja välillä potilaitakin sairaammista työkavereista. Kirjan sivuhenkilöillä on kaikilla tietysti omat ongelmansa. Työkaveri Jenna esimerkiksi kuulee ääniä ja Hartonen harrastaa dokaamista ja krapulapäivien sairaslomia: "Seuraavan päivän iltavuorossa Jenna olisi taas jakamassa lääkkeitä, mietin ymmärsikö se jakaa myös itselleen. Odotin, että Jenna nukahti ja lähdin omaan asuntooni. Hartonen sai tupaillasta toisen varoituksen."

Paulasto on ammatiltaan mielenterveyshoitaja ja raskaan hoitotyön kuvaus, vaikka lienee hieman liioiteltua, vaikuttaa silti todentuntuiselta ja uskottavalta, kuten myös ajankuva. Paulasto on julkaissut aiemmin runokokoelman Ajomies (2012) ja voittanut muun muassa Pirkanmaan kirjoituskilpailun lyriikkasarjan jaetun ensimmäisen palkinnon vuonna 2008. Kolvi on hyvin kirjoitettu romaani ja kirjan juoni etenee jouhevasti kohti rankkaa loppuaan. Kirjan epilogi, joka kuvaa nykyhetkeä, on kuitenkin kaikkea muuta kuin ennustettava. Päähenkilöiden traaginen (rakkaus)tarina kolahti ainakin minuun. Se, kuka ja miten elämässä selviää, on lopulta melko sattumanvaraista. 

"- Mulla on sua hirveen ikävä, Mira huokaili puhelimessa. 
- No minun on aika turha sanoa tuohon mitään. Sinä nyt olet siellä ja pysyt, sanoin. 
- Kolvi on kohta takaisin kiven sisässä, Mira sanoi, - se ryssii juttunsa ihan just. 
- No niin varmasti. Vaikka olisikin linnassa, niin kyllä se pitää sinua silmällä. Nyt, kun se on saanut sinut, se ei luovuta, minä vastasin. 
- Mutta älä silti jätä mua, Mira lopetti puhelun äkillisesti. Seisoin hölmönä luuri kädessä. Kuinkahan se jättäminen tapahtuu, kun nainen nukkuu yönsä toisen äijän sängyssä."  

Teppo Paulasto
Kolvi (2014)
Sanasato
s. 158


 

tiistai 4. marraskuuta 2014

Limerikkejä ja vauvarunoja (Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä ja Hakalahti, Vauvailoa)

Luin eilen marraskuun lukuhaasteeseen kaksi runoteosta: Anneli Kannon Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä (2014) sekä Niina Hakalahden Vauvailoa  (2014). Kannon runoteos on suunnattu lapsille, lapsenmielisille ja lukemaan opetteleville. Hakalahden kirja taas vauvaa odottaville tai juuri vauvan saaneille - takakannessakin sitä mainostetaan lahjakirjana uuden vauvan perheeseen. 

Kirjojen kirjoittajilla on mielenkiintoinen yhteys, joka käy ilmi eläinriimikirjan omistuskirjoituksesta: "Orivedellä Niina limerikin opetti, / ja kun hän lopetti, / minä värssyjä käänsin / ja riimejä väänsin"  

Hakalahti on opastanut Kannon limerikin maailmaan ja hyvin on opettanutkin. Siitä on osoituksena hauska eläinriimi- ja aapiskirja, jossa kirjaimia opetellaan limerikin avulla. Limerikki on viisisäkeinen pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisessä säkeessä mainitaan tai se päättyy paikannimeen ja viimeinen säe sisältää yllättävän kärjistyksen. Limerikki on saanut nimensä irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan ja sen isänä pidetään Edward Learia ja hänen lastenkirjaansa A Book of Nonsense (1846). Runomuoto on kuitenkin tunnettu jo 1300-luvulta lähtien. 

Limerikin muoto on hyvin tiukka ja sidottu, mikä tekee siitä vaikean lajin hallita. Limerikissä pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe eli runokielellä loppusoinnut ovat A-A-B-B-A.


Kanto onnistuu riimittelemään kirjassaan erilaisista eläimistä ja suomalaisista paikannimistä veikeitä miltei säännönmukaisia limerikkejä. Aapiskirjan ollessa kyseessä haastetta muodon lisäksi tuovat kirjaimet. Esimerkiksi M-kirjaimella alkavassa runossa jokainen runon sana alkaa tietysti M-kirjaimella. Viehätyin itse muun muassa hulvattomista Tampereesta, Lapista, Warkaudesta ja Urjalasta kertovista pikkuloruista. Kaisa Rekisen värikkäät ja hupaisat kuvat sopivat aapisrunojen kylkeen oivasti. Kirjan luettuaan alkaa itsekin hahmotella päässään limerikkejä: 

Johanna eläinrunoista kirjoitti Härmälässä
oman tietokoneensa ääressä.
Limerikkejä luki.
sanoja riimeiksi puki
ja kyllästyi hommassa mahdottomassa. 

Niina Hakalahden Vauvailoa kertoo nimensä mukaan vauvan saamisen ilosta ja onnesta: "vasta muutama minuutti yhdessä, / mutta tiedän jo / miten lujaa ainetta minuutit ovat." Runoissa äitiyden tunnot ja väsymys haihtuvat, kun pieni lapsi lasketaan syliin. Vauvuus vie vanhemmat mukanaan. Runossa Jättiläislapsi kuvataan kauniisti, miten elämä muuttuu vauvan tultua taloon. Kehto tuntuu täyttävän koko talon:

"Me, / äiti ja isä, ihastelemme pienokaista, tuudittelemme uneen. / Kun se nukkuu, / levitämme nenäliinan lattialle / ja istuudumme heiluttamaan jalkoja. / Joskus repäistään: mennään iltakävelylle / maton raidasta toiseen."  

Osa runoista on lohduttavia. Maitohampaiden jälkeen tulee vielä toinen mahdollisuus ja vaikka valokuvat vauvasta unohtuvat laatikkoon ja haalistuvat, salaisuudet säilyvät. Herttaisia runokuvia täydentää Julia Prusin pastellinsävyinen vesivärikuvitus, joka ainakaan minuun ei kolahtanut. Mikään Vauvailoa kirjan runoista ei noussut ylitse muiden. Olen lukenut sykähdyttävämpiäkin vauvarunoja. Toisaalta ehkä olen jo väärää kohderyhmää, koska vauvan odotus ja syntymän ihme ovat unohtuneet ja tilalle on tullut ruuhkavuosien lapsiperhearki harrastuskuljetuksineen ja jatkuvasti tyhjenevine jääkaappeineen: "Vauva venyy senttejä salaa / kasvaa pois olemasta lapseni / Pian kävelee vauvani maailmaan, / aikuisen valepuvussa."  Ehkä tähän taloon kaivattaisiin taas ripaus vauvailoa.   


Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä 
Karisto (2014)
Kuvitus Kaisa Rekinen
s. 32

Niina Hakalahti, Vauvailoa
Minerva kustannus oy (2014)
Kuvitus Julia Prusi
s. 59
    

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Sarjakuvakirja Lapsus viehättää kuvillaan ja tarinallaan (JP Ahonen, Villimpi Pohjola Lapsus)

Sunnuntaini ei ole mitään ilman Villimpi Pohjola -sarjakuvaa. Tänään ei tullut Aamulehteä, koska eilen tuli pyhäinpäivän vuoksi tuplanumero sunnuntain sarjakuvineen, joten tänään joudun tyytymään sarjakuvasta bloggaamiseen. Oikeastaan JP Ahosen sarjakuvat toimivat vielä paremmin kirjana kuin yksittäisinä sarjakuvina, sillä uusinta Lapsus-kokoelmaakin (2014) lukee kuin romaania konsanaan. Jokaisen sivun oma sarjakuva muodostaa kirjassa kokonaisen juonellisen tarinan. 

Lapsus on laskujeni mukaan viides Villimpi Pohjola -kokoelma. Yliopisto-opiskelijoiden kaveriporukka on vihdoin aikuistumisen kynnyksellä.  Ikisinkku Anna odottaa kampuksen casanovalle Rontille vahinkolasta, Otto päättää lopultakin saada gradunsa kasaan, opintotukikuukaudet uhkaavat loppua ja Ukko ja Muusakin suunnittelevat häitään.   

Omat gradumuistot ja vuodet opiskelijaäitinä muistuvat väkisinkin mieleen, kun lukee Lapsusta. Akateeminen minimalismi saa hurjaa kyytiä, kun tilalle tulee second-hand BabyBjörniä ja Kela ilmoittaa opintotuen päättymisestä. Sitä sietää tietysti juhlia - missäs muualla kuin baarissa. JP Ahonen kuvaa oivallisesti nuorten aikuisten elämän käännekohtia, vastuun kantamisen hankaluutta, gradun teon mahdottomuutta sekä ihmissuhteiden monimutkaisuutta. Piirrosjälki ja kuvitus on nautittavaa, yksityiskohtaista ja viime vuonna lukemani Perkeros vahvisti Ahosen fanittamista. Lapsuksen todentuntuiset tilanteet saivat  minut taas kerran hyvälle tuulelle ja absurdi huumori sai välillä nauramaan ääneen. Sohvaperunan ei parane potatuitua sohvalle loputtomiin tai mahasta alkaa kasvaa ituja. 


Vauvan odotus tuo henkilöhahmoihin syvyyttä. Vai mitä muuta voi ajatella Annan ja hänen siskonsa ennen nukkumaanmenoa käydystä pohdinnasta, voisiko Rontista, Annasta ja vauvasta joskus tulla perhe? 

Vauvan odotus, synnytys ja vauvanhoito kuvataan lämpimän humoristisesti. Lapsellinen lukija pystyy samaistumaan hymyssä suin tapahtumille. Minnan Oton kämppäkaverin valittaessa kahvilassa Annalle nukkumattomuuttaan Anna heittää kehiin vauvakortin. Sitä on vaikea Minnankaan enää nokittaa. 


Annan ja Rontin saatua yhdeksänkuisen vauvansa hoitoon Annan äidille yhteinen hehkutettu hotelliyö päättyy odotetulla tavalla. 


Lapsus on must-kirja lapsiperhearkea eläville ja gradun tekemisestä ahdistuneille. Sarjakuvan ehtii lukea imettämisen aikana tai yliopistokahvilassa lähdekirjallisuuden sijaan. Myös marraskuun lukuhaastekirjaksi se sopii kuin nakutettu. Lukemalla sarjakuvaromaanin saa kolmen päivän haasteen kuitattua.  

Sarjakuvassa viehättää myös se, että kaikki kasvavat lopulta aikuisiksi paitsi tietysti suloinen Anni, Rontin ja Annan vauva, joka hurmaa sekä vanhempansa että kaveriporukan. Muusakin huomaa lopulta torkuttaneensa biologista kelloaan liian pitkään. Vauvakuume on tarttuvaa.  

Jälkikirjoitus: Kirjan kannet ovat pastissi Nirvanan Nevermind-levyn kansikuvasta.

JP Ahonen, Villimpi Pohjola Lapsus
Arktinen banaani (2014)
s. 96

lauantai 1. marraskuuta 2014

Halloweenin pelottavat hämähäkkisuklaamuffinit


Leivottiin tänään halloweenin kunniaksi pikkupoikien kanssa mansikka-suklaamuffineja, jotka muistuttavat ulkomuodoltaan hurjia hämähäkkejä. Tosin näillä meidän mielikuvitushämähäkeillä on vain kuusi jalkaa. Muuten olisi loppunut lakumatto kesken. Ehkäpä meidän hämähäkit ovatkin avaruudesta tulleita mutantteja. Kauhistuttavien olioiden sisältä löytyy syödessä pehmeä yllätys - hämähäkin sydän. 7-vuotias pikkumies viihtyi hämähäkkejä leipoessa apurina. Erityisesti koristelu oli mieleistä puuhaa. Jälkikäteen erityisen tarkkaa oli se, mitkä elukoista oli omatekemiä. Niitä ei tarjottu pyhäinpäivänä vierailulle tulleelle enolle ja mummolle. 

Näitä muffineja voi toki leipoa ilman karkkikoristelua. Kuorrutuksen voi silloin lastalla levittämisen sijaan pursottaa muffinien päälle, joten saa suklaakuorrutteisia kuppikakkuja. Silloin kannattaa kuitenkin tehdä kuorrutusta kaksinkertainen määrä. 

Suklaa-mansikkamuffinit 12 kpl
Ennen paistamista

100g tummaa suklaata
150 g margariinia tai voita
1,5 dl sokeria
2 kananmunaa
3 dl vehnäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
3/4 dl tummaa kaakaojauhetta
2 dl maitoa
Paistamisen jälkeen 
12 palaa tummaa suklaata
12 jäistä mansikkaa

Kuorrutus

100 g tummaa suklaata
90-100 g maustamatonta tuorejuustoa

Koristeet

strösseleitä
salmiakki- tai lakritsimattoa leikattuna / lakritsinauhaa
karkkia silmiksi

Vaahdota pehmeä rasva ja sokeri. Lisää munat taikinaan yksitellen. Sekoita jauhoihin leivinjauhe, vaniljasokeri ja kaakaojauhe. Lisää jauhoseos siivilän läpi taikinaan vuorotellen maidon kanssa. Rouhi suklaa karkeiksi paloiksi. Lisää se taikinaan varovasti. Sekoita. Jaa taikina 12 muffinivuokaan. Paina jokaiseen muffinin sisään yksi kokonainen pala suklaata ja jäinen mansikka. Paista 200 asteessa uunin keskitasossa 15-20 minuuttia. Jäähdytä muffinit. 

Sulata suklaa mikrossa ja sekoita suklaaseen tämän jälkeen tuorejuusto. Levitä suklaaseos muffinien päälle. Lisää leikatut jalat, silmät sekä strösselit. Hämähäkit ovat valmiit nautittaviksi.   

Tällaisia olioita saimme taikinasta 12 kappaletta.

Jälkikirjoitus: Suklaamuffinien ohjeen olen leikannut muutama vuosi sitten ilmestyneestä Pirkkalehdestä. Tuunasimme tosin poikien kanssa vähän ohjetta.




Karo Hämäläisen marraskuun lukuhaaste


Marraskuu on haastekuukausi. Jotkut kasvattavat viiksiä ja toiset haastavat itsensä urheilun saralla. Kirjailija Karo Hämäläinen haastoi ihmiset lukemaan kirjoja Suomen Kuvalehden artikkelissaan. Hämäläisen lukuhaasteessa luetaan vähintään 30 sivua kaunokirjallisuutta joka päivä. Sivut voi lukea useassa erässä ja lukea voi mitä tahansa kaunokirjallisuutta: lastenkirjoja, sarjakuvia, romaaneja tai runoja. Minulle haaste ei tuottane vaikeuksia, mutta osallistun silti haasteeseen mielihyvin. Sitä paitsi on hauska seurata ihan sivutasolla, mitä kirjallisuutta lukee ja kuinka paljon päivässä. Tähän blogikirjoitukseen kerään siis kuukauden aikana lukemani kaunokirjallisuuden sivumäärät, teokset ja -lajit. Haastan myös lukijani osallistumaan haasteeseen. Haasteeseen voi lisäksi osallistua ja liittyä Hämäläisen luomalla Facebook-sivustolla. Ei kun lukemaan. Haasta itsesi ja katso, onnistutko lukemaan 900 sivua kaunokirjallisuutta kuukauden aikana. Jos kirjahyllysi tiiliskiviromaani on vielä lukematta, niin nythän sekin erhe tulee korjattua haastekuukauden aikana ikään kuin vahingossa. 

Nämä kirjat parhaillaan minulla kesken. Aloitan siis lastenkirjoilla minäkin.

Jälkikirjoitus: Pienenä vinkkinä voin vihjata, että jos välillä tuntuu vaikealta tai tuntuu, että aika loppuu kesken, niin lasten kuvakirjoista, runoteoksista ja sarjakuvista saa nopeasti 30 sivua päivässä kasaan.

Luettu kaunokirjallisuus marraskuussa:

lauantai 1.11
Joni Järvi-Laturi, Melankolia s. 63 (runokokoelma)

sunnuntai 2.11.
Aino Havukainen ja Sami Toivonen, Tatu ja Patu, syömään! s. 91-120 (luin lastenkirjan ääneen lapselle)
Jari Mäkipää, Etsiväkerho Hurrikaani ja hämärän majatalo s. 22-92

maanantai 3.11
Etsiväkerho Hurrikaani jatkuu s.93-151
Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä. (runokuvakirja ääneen lapselle s. 32)
Niina Hakalahti, Vauvailoa (runoja vauvan syntymästä s. 59)

tiistai 4.11
Etsiväkerho Hurrikaani loppuun 152-201
Kari Välimäki, Todensanat (lyhytproosaa) sivulle 54.

keskiviikko 5.11
Välimäen Todensanat jatkuu s.55-84

torstai 6.11
Todensanat s. 85-164
Näytelmän Mustapukuinen nainen käsikirjoitus 46 s.

perjantai 7.11
Todensanat loppuun s.164-200

lauantai 8.11 - keskiviikko 12.11
Teppo Paulasto romaani Kolvi 158 s.

torstai 13.11 - sunnuntai 16.11
Vilja-Tuulia Huotarisen nuortenkirja Kimmel 120 s.

maanantai 17.11 - torstai 20.11 
Jyrki Vainosen esseekokoelma 138 s.

perjantai 21.11 - sunnuntai 23.11 
Pekka Kejosen runokokoelma Kertakäyttösatori 91 s.
lauantaina 22.11 lukuisia pieniä muumilastenkirjoja ääneen lapsille Lasten Tampere ry:n edustajana Lasten oikeuksien päivän tapahtumassa työläismuseo Werstaalla

maanantai 24.11 - sunnuntai 30.11

Salla Simukan Punainen kuin veri s. 265
Salla Simukka Valkoinen kuin lumi s. 70 asti.
Tuula Kallioniemen Hässäkkää ja hätähousuja ääneen lapselle s.  asti